Jäähyväiskirje

©Anni http://anninjorinat.blogspot.fi/ -blogista

 

Tämä on nyt se ihan viimeinen kirje.

Vaikka tällainen olisi kuinka ’noloa’ ja antais musta vaikka miten säälittävän kuvan niin annan palaa, taas. Mulle ei ole mitään väliä, mitä muut ajattelee, ja vaikka te yhdessä siellä naureskelisitte kaikelle tälle. Oon kuitenkin aina rehellisyyden kannalla. Eikä mun tarvii kieltää itseltäni mitään. 

Mä oon antanut tai lähettänyt sulle useamman kirjeen. En oikeestaan tiedä onko ne ikinä ollut ns. sallittuja. Kaksi ekaa kirjettä, jotka jollain tapaa oli kaikkein tärkeimmät, katkeransuloisimmat, annoin noin vuosi sitten silloin kun seurustelit. Ja tavallaan mietin, että jos olet yhtään mitään muistoa säästänyt musta, niin toivon että ne olisi ne kaksi kirjettä. Ekoja kertoja kun uskalsin olla täysin rehellinen, itselleni ja sulle. Ja muistan mitä silloin vastasit niihin kirjeisiini, ja haluan aina muistaakin. En mä aio unohtaa mitään näitä asioita, millä mulle on ollut merkitystä. Mutta vaikka mä miten tykkään kirjoitella, nimenomaan kirjeitä sulle, niin en mä voi tehdä sitäkään enää. Ehkä sä et enää halua mun kirjeitä, tietenkään. Enkä tiedä tuletko tätäkään tästä lukemaan. Ja mähän muutenkin jaarittelen nykyään joka kirjeessä aina samaa. Mun ajatukset ja mielipiteet ei vain tunnu muuttuvan. En sitten tiedä onko sun mielestä kaikki jutut täällä mun blogissakin ihan vaan höpöhöpöjuttua, vai onko missään totuuden perää. Mutta kaikki asiat täällä onkin mun kannalta ja mun näkemys.

Onko mulla kaikki ok? No, mikään ei ole ollut ok pitkään aikaan. Oikeastaan en edes usko, että sua kiinnostaa miten voin ja onko ok. Mun sisko sanoi joitain päiviä sitten, että oon ollut ihan hullu jo yli puol vuotta, että voisinko jo palata normaaliks, että hän haluaa jo vanhan Nanan takaisin. Eli en mä taida olla muidenkaan mielestä ok. Eikä meidän välillä ole mikään ok.

Viimeksi kun kävin teidän keikalla hetki sitten, se oli mulle ’jäähyväiskeikka’. Edellisen jätin tarkoituksella pois omalta osaltani, kuten tulevatkin. En mä voi tulla niille enää kiusaamaan itseäni ja katsomaan kun oot jonkun muun kanssa. Jokaisen näkemisen tai yhteydenoton jälkeen mulle tulee joku hetkellinen kaamoskausi, että lähipäivät tai -viikot on taas entistä vaikeampia ihan vain olla, kuin eläisi vain pimeässä sumussa. 

Mua harmittaa ja surettaa kaikki, ja kaikki on ollut niin vaikeaa mulle. Mä koin aiemmin olevani tunteeton. Jotenkin sitten sun kautta sain pikkuhiljaa ne tunteet, mitä en tiennyt olevan olemassakaan (mä oon tosi hidas lämpenemään :D ), niin että tajusin, ettei asiat oo mulle enää pientä ja mitätöntä, eikä mitään leikkiä. Ensikertalaisena en ehkä osannut lukea sua sitten oikein, kun luulin, että sä haluaisit samaa kuin mä -ja mun kanssa. Mä luulin, että säkin tykkäät musta. Ehkä sä et sillon tiennyt mitä haluat tai mihin itsekään pystyt. Tässä kohtaa elämää sä et vain jostain syystä pystynyt enempään. Mulle vaan harmi, että jouduin välikappaleeksi. Mä en olisi halunnut olla pelkkä kokeilu, merkityksetön hairahdus. Kun itse olisin antanut meille kaikkeni ja olisin halunnut jakaa vielä koko elämäni sun kanssa. Mä halusin olla Sun prinsessa.

Mutta kaikki mitä mä olen jälkeenpäin kuullut, niin vaan satuttaa ja on luonut sitä turhaa oloa. Jos musta ei ole aidosti kiinnostunut tai on muitakin vaihtoehtoina, niin jos mä en oo se selvä ykkönen, mielummin jopa ainoa, niin se oli väärin koko ajan. Kaikki oli väärin. Mulle sanoit, ettet edes haluaisi tavallista tyttöä ja sit muille harmittelit silloin kun seurustelimme, että mikset saisi jotain normaalia tyttöä. Yhtäkkiä sitten olis pitänytkin olla tavis. Kai mä sit olin jotenkin liikaa. Ja mä tein siinä virheen kun kuvittelin, että kerrankin joku olisi kiinnostunut musta oikeasti ja sellaisena kuin olen. Tai sitten oikeasti vain koko pohjan luonnille on edellytyksenä se, että on helppo nähdä. Terapeuttikin sanoi mulle, että vaikka miten musta tuntuu uskomattomalta kaikki ’syyt’ ja muut, niin oikeasti on sellaisia ihmisiä, joillekin jotkut tavalliset asiat vain on ylitsepääsemättömien hankalia ja haluaa päästä helpolla.

Ja mä en ymmärrä miks eron jälkeen melkein vaan kissailit mulle. Tai vain välinpitämättömyyttä yleensäkin. Että voit vielä vähän kääntää veistä haavassa. Rikkoa vielä lisää, jotta varmasti ymmärtäisin olleeni virhe. Jotta musta tuntuisi, että tein jotain väärin ja olen huono ja kelpaamaton ihminen. Mutta ehkä sä oot sellainen ihmisiä kohtaan, millä ei ole mitään väliä. Ja kun mä en tehnyt mitään pahaa tai väärää sua kohtaan. Ainakaan tarkoituksella tai tietääkseni, niin vaikutti välillä vaan että sulla olisi jotain kaunaa tai inhoa mua kohtaan. Enkä mä tajuu miks. Kuitenkin se käyttäytyminen mua kohtaan jotenkin vain pahensi mun sisällä kaikkia oloja. Tietenkään ei pysty olemaan eron jälkeen normaalisti yhteyksissä, tai ollenkaan yhteyksissä. Harmittaa vaan kun mikään ei voi olla niinkuin ennen. Mut rehellisesti sanottuna mä en olisi ansainnut yhtään mitään tuota kissailua ja kylmyyttä. Tai sit mulla on jotenkin väärä mielikuva kaikesta. Mun mielestä kaikki jälkijututkin meni niin väärin ja epäreilusti. Toki tunteeton ja kylmä ihminen ajattelee, ettei millään ole mitään väliä. Mut mä en oo tunteeton ja kylmä. Sä et voi tietää kuin pahalta musta tuntuu kun kaikki loppu tuolla tavalla. Eikä se, että jos lähiaikoina oot yrittänyt olla normaali ja inhimillinen, niin ei se enää pelasta mitään, kun vahinko on jo sattunut.

Mä en tiiä… Sä vaan rikoit mut. Kokonaan. Koska en mä oo enää ollut mä. Olen vaan varjo itsestäni. Mä olin valmiiksi rikkinäinen ihminen, ja aloin korjaantumaan, ja opin itsestäni uutta ja mihin mustakin voi olla, mutta sitten kaikki romuttui taas, entistä pahemmaksi. Jos mulla ei jo aiemmin ollut tarpeeksi traumoja miehistä, tai ihmisistä, niin laitoit kyllä pisteen iin päälle. Miksi sä et välittänytkään musta, miksi sä puhuit toista ja johdit harhaan? Miksi et voinut olla vaan hyvä mulle?  Loppujen lopuks tää kaikki vaan pilasi mut. Kokeiluna oleminen ei todellakaan tehnyt mulle hyvää. Tää typerä rakkausjuttu on jo vuoden vieny mun yöunetkin, niin sais jo riittää. En yhtään tiedä mihin edes uskoa.

Vaikka pitäis kaikki tehdä hyvällä eikä pahalla, niin mun täytyy vihdoin oppii vihaamaan. Ja kokonaan erkaantua. En mä pysty nähä sua, enää ikinä. En mä voi vahingossakaan tavata sua. Ja vaikka esittäis sujuvan ok, niin se silti aina tuo vaan lisää kipua. Nyt mun täytyy alkaa välttelee. En haluu nähä, jos en voi olla sun kaa. Jos se en ole mä, kuka voi tulla keikan jälkeen halaamaan ja antaa pusua. Kun sä oot siinä lähellä, mutta mä en voi olla lähellä sua. Vaikka olisi vieressä, niin siinä on syvä kuilu välissä. Mä en pysty enää teeskentelee tuolla julkisesti että kaikki olisi edes melkein ok, että mä olisin edes melkein ok. Mä en haluais jättää kaikkee, erkaantuu kaikesta, mut en tiiä miten pystyisin olemaan normaalisti. Tässä ajassa en oo yhtään parantunut, yhtään päässyt eteenpäin. Niin mun täytyy yrittää enemmän, vaikka sekin taas vaatii multa uhrauksia. Niinkun myös yhteisiä kavereita ja tuttuja. Toivottavasti pian myös lakkaisin ajattelemasta sua päivittäin.

Musta tuntuu pahalta olla vain ilmaa sille kenestä itse välittää eniten. Tuntuu turhalta ja arvottomalta se, ettei mua ole sulle olemassa. Ja jos nyt olet pyyhkinyt kaiken pois ja ajattelet niin ettei ’meitä’ ikinä ollutkaan. Kaikki hukkaan mennyt aika (lyhyen suhteen lisäksi ystävyys). Mä vaan uskoin, että meillä olisi kyllä ollut ratkaisu kaikkeen, ja avain siihen olisi ollut avoimuus ja luottamus, vastaantuleminen, hyväksyminen ja keksiä keinot ja yrittää toimia niiden mukaan, mitkä olisi kyllä ollut ajan kanssa saavutettavissa. Arjen asiat on järjestelykysymys. Ja kun sä sanoit, että olis tää onnistunut, jos olisit asunut vieläkin täällä. Että onko oikeesti isot asiat sellasista asioista kiinni? Mä vain halusin, että olisimme ehjät ja parhaat formulat, ja että yhdessä voittaisimme kilpailun.

Haluaisin silti jossain sisälläni uskoo, että edes pienen hetken ajan mullakin oli jotain väliä sulle. Että joskus olin sulle olemassa. Vaikka mä en tiedä mihin uskoa, mikä oli totta, mikä mun omaa kuvitelmaa, mikä valetta, niin haluan silti ajatella, että mulla on edes jokin paikka sun sydämessä. Vähintään ollut silloin jossain vaiheessa. Ehkä mä jätän itselleni sellaisen pienen illuusion. Mä kuitenkin muistan kaiken mitä oot sanonut ja kirjoitellut mulle, ainakin sen kaiken hyvän ja ihanan. Ne kun sanoit, että sulla on ikävä mua ja että tykkäät musta. Kai mulla on sitten vähän valikoiva muisti. Mutta toki muistan myös tyhjät sanat, epäilyksen ja pettymyksenkin.

Vaikka uskon, ettei mun tunteet yleensäkään muutu, jos niitä kerran jotenkin kehittyy. Niin yritän ajatella, että säkin olet nyt kuollut mulle. Vaikka mä tuun varmasti aina välittämään susta ja kaipaamaan sua, kaipaamaan meitä. Mä en pysty unohtaa minkä kamppailun olen tässä itseni kanssa käynyt. Mutta mä en ole enää amatööri. Nyt mä olen kokenut sydänsurun. En kuitenkaan sanoisi, että olen vahvempi kuin ennen, pikemminkin rikkinäisempi ja haavoittuvaisempi. Rakkaus satuttaa enemmän kuin mikään muu. Mä en yhtään tiedä miten mä käsittelen tän kaiken, mulla on kauhee ikävä sua. Tiedän, ettei mun oo järkee roikkua sussa, mutta tää kaikki on mulle niin vaikeeta. En mä silti haluu yrittää hankaloittaa ja pilaa sun elämää, koska sä halusit päästää irti. Koska sä halusit luovuttaa. En mä pysty väkisin tunkee sun elämään, niin että haluaisitkin mut. Mä olen suruinen, kun asiat ei menneet meidän osalta niinkuin luulin, että niiden kuuluu mennä. Sun kautta opin nämä tunnejutut nyt niin hyvässä kuin pahassa. Mielelläni olisin jättänyt sitten oppimatta ja kaiken kokematta. En olisi ikinä arvannut, että tää on näin vaikeata. Anteeks, kun en olekaan vahva ihminen. En ikinä unohda sua. Mun vaan täytyy oppia elämään ilman sua. 

Mä olen pahoillani siitä, että näin sun hyvän, inhimillisen puolen, ja jäin siihen kiinni. Mä olen pahoillani, kun aloin tuntemaan, mutten osannut lopettaa. Mä luulin, etten mä tiedä mitään rakkaudesta, mutta kyllä mä uskon, että mä rakastan sua. Kaikesta huolimatta.

Sä jätit mut. Kaikella tapaa, kokonaan, aivan totaalisesti. Nyt vihdoin mä jätän sut. Sori kun mulla kesti tässä. Vaikka mä välitän susta niin paljon, niin enää ikinä halua nähdä sua.

<3:lla Nana  
 

ps. hyvää syntymäpäivää, hopeoituiseni