Itseni psyykkausta

Mulla ei oikein järki ja tunteet kulje käsikädessä (kulkeeko kenelläkään?). Olen itsekin ollut tosi yllättynyt näistä tunteistani ja miten kovasti olen itse tämän kaiken ottanut. Mä oon varmaan tänä vuonna itkenyt enemmän kuin muussa koko elämässäni yhteensä. Miten mä tällaseks menin? Mikä mussa on vialla? Mutta nyt kun on käynyt niinkuin on, niin mun täytyy saada itseni vakuuttumaan että näin on parempi ja yrittää järkeillä asiat niinkuin ne ehkä oikeastikin on. Ja, ettei mussa ole mitään vialla.

Sainko mä hänen kanssaan sen mitä haluaisin ja tarvitsisin? En.
Kohteliko hän mua ja käyttäytyikö hän mua kohtaan, niinkuin mä ansaitsisin? Ei.
Oliko hän rehellinen? En usko.

Rehellisyys kun ei mielestäni ole pelkästään sitä, että puhuu totta jos jotain kysytään, vaan myös sitä, että elää ja toimii toista kunnioittavasti eikä jätä kertomatta oleellisia asioita.

Mutta en mäkään ehtinyt antaa hänelle kaikkea mitä hän haluaisi ja kaipaisi. 

Ei hän arvostanut mua niin kuin missään suhteessa missä välittää toisesta, kuuluisi. Mä en voinut luottaa häneen, koska välillä käytös oli mitä oli. Eikä hän puhunut mulle. Mä itse haluan aina puhua niin että koko vyyhti pään sisällä on saatu selväksi. Mulla oli muutenkin koko ajan epäilys ja pelko ettei kaikki ole ok. Niin sen puolesta ei mullakaan ollut missään vaiheessa helppo olla. Vaikka itse olin luotettava ja yritin tehdä parhaani. Koska mä halusin. Mä olin saanut oikeat tunteet. Mä olin silloin vihdoin valmis ja mulla oli halu sitoutua ja halu olla hänen kanssaan -oikeasti.

Luulen, ettei hän sitten kuitenkaan oikeasti halunnut olla mun kanssa missään välissä kunnolla. Ehkä hän halusi piristystä ja hengailua niinkuin vain kaverimielessä, ja että bonusta jos siinä saa sitten jotain huomiota myös. Vaikka silloin sanoikin haluavansa paljon enemmänkin. Olisin tietenkin toivonut että hänkin olisi halunnut olla mulle oikea poikaystävä eikä pitää mua pelkkänä viihdykkeenä. Enkä mä edes oikeasti ollut hänen tyyliään. Näkihän sen siitä jo kun hän pystyi lirkuttelemaan oikeestaan kelle tahansa, tai haluumaan ihan millasta tyttöä vaan. Ehkä hänellä ei ollut mitään tiettyä makua. Mulle kuitenkin tuli jo silloin olo ja mielikuva, että hänelle kelpaisi kuka vaan. Mitäänsanomattomilla kasvoillakin ja ilman tyylitajua. Mutta sitten toisaalta, mä en kuitenkaan kelvannut. No, hän ei edes tarvitse mitään munlaista. Mutta mä en kyllä oikeastaan ole ikinä ollut kenenkään tyyliä.

Mun on parempi olla ilman häntä. Paljon helpompi ainakin. Mutta mulle se helppous ei muutenkaan ollut se tärkein pointti näissä jutuissa. Mutta sitä menoa mitä se oli, niin olisin jäänyt suhteessakin itse tyhjän päälle. Hän ehkä kuitenkin oli/on sellainen, että odottaa paljon muilta, muttei itse ole valmis antamaan ja panostamaan. Ja vaikka mä itse mielelläni annankin, niin mä myös tarvitsen vastakaikua. Mäkin tarvitsen mua kohtaan ’uhrauksia’ ja huomiota.

Ja silloin kun mulla tuli jo silloin reilu vuosi sitten se olo että sen on oltava kaikki tai ei mitään, niin se on oikea ratkaisu. Vaikka välillä mietin, että mitä jos hän ei olisi ikinä alunperinkään eronnut siitä toisesta, ja meillä olisi voinut asiat mennä ja jatkua, kuten joulu-tammikuun aikoihin vuosi sitten. Jos olisin silloin sen hyväksynyt niin. Ja jatkanut sillä tavalla, ettei se ollut reilua meitä kumpaakaan kohtaan. Mutta olisi ollut se joku illuusio. Ja ehkä kuitenkin olen aina jossakin illuusiossa onnellisempi kuin todellisuudessa. Mutta ei sellainenkaan olisi luultavasti toiminut mitenkään kyllä pidemmän päälle. 

Mitä me edes oltiin? Ei varmaan yhtään mitään.  Kuitenkin, meillä on yhteistä historiaa. Mutta mitä ja miten? Hän varmaan sanoisi korkeintaan niin, että ollaan vanhoja kavereita. Mä sanoisin että hän oli ensimmäinen keneen tunsin jotain enemmän, ja että hän rikkoi mun sydämen ja koko muun mun ihmisyyden.

Vaikka tuntuu, ettei elämä jatku, niin sen on jatkuttava. Ei ensi vuosi varmaan voi tässä mielessä enää tämän huonommaksi mennä.
Kai kaikki ajatukset ja tunteet kuolee mun mielestä pikkuhiljaa. Ja joku päivä joku haluaa musta ihan oikean tyttöystävän. Ja JOS mä ikinä pääsen traumoistani ja uskallan lähteä enää mukaan siihen luottamusleikkiin, niin saa musta parhaan mahdollisen sellaisen.

 

kuva googlesta