Pakollinen treffipostaus

Eilen kirjoitin meneväni treffeille. Joo, menin, kävin ja lähdin. Kerron nyt miten meni eilen.

Mulle tuli jo eilen aamulla olo, että voisin perua treffit. Olisin ihan hyvin voinutkin. Musta koko tapaaminen oli yhtä tyhjän kanssa. 

Olisi ollut niin ihanaa tulla tänne kertomaan että kaikki meni täydellisesti ja että meidän välillä kipinöi. Mutta, heti kun näin sen miehen, niin mulla tuli olo että eeeeiii. No, sillä oli epäselvät kuvatkin, niin en mä olisi sitä edes tunnistanut. Mä olen itse onneksi kuitenkin aika helposti tunnistettavissa. Mutta ei ulkonäköjutut ole se tärkein asia. Ehkä. 

Käytiin yhdillä ja sitten leffassa. No sain ne leffatreffit, mitä olen aina halunnut. Mutta oli tylsää. Kyllä ne pitäisi kokea kiinnostavan ihmisen kanssa. Vaikka mulla ei tunnetusti ole ongelmia puhumisen kanssa, niin hyvä kun oltiin leffassa niin ei tarvinnut puhua. Kyllä mulla oli koko ajan olo, että mulla olisi kiire pois sieltä treffeiltä. Vaikka mies oli ihan mukava ja noin. Se ei vain ollut mulle sopiva, millään tavalla. Ehkä ei saisi sanoa ihmisiä tylsäksi, mutta tämä mies oli kyllä todellakin liian pliisu mulle. Kyllä mä kaipaan jotain räväkkyyttä. Ja no, myönnettäköön, että kyllä mä koko ajan mietin, että kunpa olisin siinä erään toisen kanssa. Niin kauan kun mietin noin, niin ei ole mun aika, eikä sopiva kumppani. 

Tavallaan mulle jäi sama olo kun viime treffeistä, kesältä. Mikään ei tunnu missään suunnassa miltään. Kai mä silloin kesällä yritin puskee itseeni väkisin eteenpäin, niin ei tietenkään mikään voinut toimia. Ehkä mä vieläkin yritin tehdä niin. Loppujen lopuksi kaikki kundit on ollut sellaisia, ettei mun tarvitse harkita uudelleen tapaamista. Ei se vika varmaan ole miehissä, vaan mussa. Mä en ole vielä(kään) valmis.

Ehkä se deittailu ei ole enää mun juttu. Odotan kyllä aikaa jolloin ei enää tarvitse yrittää deittailla ollenkaan. On tämä kyllä niin pepusta.

Pidän ehkä nyt taas jonkun puoli vuotta tauokoa ennenkuin annan seuraavalle mahdollisuuden.