Kunpa työ veisi ajatukseni
Miksiköhän elämä tuo eteen asioita, mistä ei ole mitään iloa tai hyötyä. Mun ei pitäisi miettiä kaikkea ja kaikenlaista, mutta kun vain mietin. Mä kadun Lauria. Tai no oikeastaan kadun itseäni sen suhteen. Ja vähän syytän universumia. Aina jokapuolelta jo aikoinaan kuuli, että se oikea tulee kuin vähiten odottaa, eikä etsimällä ja ettei se ole välttämättä sellainen kuin mitä odottaa olevan. Aiemmat säädöt oli löytyneet ties mistä baarista tai netistä. En nyt tiedä onko mulla edes ollut haku päällä, mutta onhan sekin ’etsimistä’ jos luo nettideittiprofiilin. Ja olin ennen tutustunut luonteeltaan hyvinkin erilaisiin miehiin kuin Lauri.
Varmaan tossa nyt loppujen lopuksi silloin kun aloin tajuta (tai kuvitella) mitään niin ajattelin, että sen kuuluukin mennä niin, että me oltaisiin yhdessä, senkin takia koska kaikki oli mennyt niin eri tavalla kuin ennen. Me ei tutustuttu missään netissä tai baarissa. Ja se oli musta vain tosi hyvä asia. Ajattelinkin, ettei sillä tavalla lähtöisin olevat jutut tule kestämään.
Mehän tavattiin bussissa. Mä ainakin ajattelen, että siitä kaikki lähti. Mikä on sinänsä aika koomista, että kaikki alkoi bussista, ja kaikki päättyi busseihin. Voisi luulla, että olisin enemmänkin pettynyt ja vihainen busseille kuin universumille.
Ja koko juttu eteni hyvin hitaasti, toisin kuin kaikki aiemmat. Senkin piti olla merkki. Ja vaikka osittain ehkä meissä oli jotain samaakin, mutta olimme paljon myös kuin yö ja päivä -siinäkin yksi klisee, että vastakohdat täydentäisi toisiaan. Ja kun ekaa kertaa ikinä aloin edes mihinkään enempään, niin oletin tietenkin että nyt se on jotain suurempaa, merkittävää ja todellista. Erilaista kun mikään ennen. Mutta loppupeleissä ihan samalla tavalla kuin aina tulin vedätetyksi. Nyt en sitten tiedä mistään mitään, kun mikään tapa ei toimi mulla. Miten tahansa toimisi, niin mistään ei tule mitään. Ja virheistä oppii. Virhe. Se tuntuu niin pahalta vieläkin. Olla jollekin toiselle vain virhe. Mä itse en harrasta virheitä. Ja mullehan jäi tästä suhteesta käteen pelkästään yksi asia -torjunnan myötä tullut häpeä. Mutta opin jotain kuitenkin. Nimittäin sen, että jos enää ikinä tapaan ketään kenen kanssa voisin haluta enemmän, niin en halua tavata hänen perhettään. En ennenkuin voisin olla vähintään 200% varma hänen tunteistaan muhun. Mutta entä jos ehtii tutustua ennenkuin tietää itsekään haluavansa enemmän? En tiedä, olisiko mullakin ollut tämä helpompaa, jos en olisi tutustunut hänen lapseen ja lemmikkiin. Mulla kun on välillä kova ikävä niitäkin.
Vuoden ensimmäinen hyvä asia on kuitenkin tapahtunut -sain töitä. Olen kyllä tosi iloinen siitä ja niin innoissani menossa taas sinne. Mä kyllä odotan töiden aloittamista senkin takia, että saan jotain muutakin ajateltavaa välillä. Ehkä mun kirjoittelukin sitten vähän harvenee. Ja unirytmi normalisoituu. Toivottavasti tästä nyt jotenkin alkaa hyvä putki, eikä taas niinkuin yleensä, että yhtä hyvää asiaa seuraa useampi huono asia. Viimeksi kun sain töitä, niin viikon sisällä töiden aloittamisesta Lauri jätti mut ja kuukausi siitä mun mummo kuoli. Elämä on tainnut opettaa mut nytten vähän pessimistiksi… Olen välillä miettinyt, että onneksi todellakin olin viime vuonna toukokuussa töissä eron aikaan. Ja, että pahin aika, ensimmäiset kuukaudet ’shokista’ sain muutakin ajateltavaa. Ties mihin olisin joutunut silloin työttömänä sen hetkisen mielentilani kanssa. Nyttenkin mulle tekee hyvää päästä teeskentelemään tekopirteää ja keskittyä muihin ihmisiin ja töihin, eikä pelkästään itseeni ja aivojeni tuotoksiin. Ehkä mun sisällä asustaa vielä se oikeakin pirteä luonne, mikä vain odottaa taas esille pääsyä.