Likainen pöytä
Tässä tämän kuun lopussa viime vuonna kun Lauri ja Inka-Marja erosivat, ja me alettiin tapailemaan, mä kuvittelin, että siitä olisi tulossa jotain oikeaa, jotain suurta. Vitsi, kun mua harmittaa kaikki. Miten mä uskoin yhtään mitään, miksi olin niin helposti höynäytettävissä. Että mä olin koko ajan pelkästään se keneen ollaan yhteydessä vain silloin kun on riidoissa ’ykkösvaihtoehdon’ kanssa. Mä haluaisin perua ihan kaiken, mutta valitettavasti ei pysty. En tiedä tekisinkö nyt ihan kaiken eri tavalla alusta lähtien. Ehkä mä myös vaatisin asioita eri tavalla.
Nyt todellakin tuntuu siltä, että alusta lähtien olin vain joku kenestä voi saada seuraa silloin kun toisen kanssa on sukset ristissä tai toinen ei ehdi tms. Koko meidän suhdekin tuli ihan väärin. Heillä oli kaikki kesken, jo silloin kuin me tutustuimme, ja sitten edelleen tässä vuosi sitten. He eivät olleet selvittäneet välejään ja sopineet riitojaan, kun mä tulin väliin. Ehkä sillä hetkellä mä olin se helppo ratkaisu. Siihen, ettei siinä heidän suhteessa olisi tarvinnut selvittää mikä mättää. Niinkuin aloittaisi puhtaalta pöydältä, ja jättää viereen sen likaisen pöydän kaikkine sotkuineen. Sitten kun sekin pöytä missä mä olin likaantui, niin toinen pöytä oli valmiiksi siivottu hänen puolestaan, ja jopa siirretty lähemmäs (millä mä uskon olleen kyllä merkitystä) ja siihen oli helppo palata. Ja ehkä siinä vaiheessa Laurikin tajusi, että pöytä sotkeentuu aina, ja se on siivottava jokatapauksessa. Mun pöytä kyllä jäi sotkuun, enkä ole sitä osannut itsekään siivota, mutta tämä oli hinta siihen, että hän oppii ja ymmärtää miten kuuluu toimia toisen ihmisen kanssa, sen tajuamiseen ettei suhde toimi jos ei keskity yhteen vaan hamuaa viereisiin pöytiin. Tietenkin mua kisuttaa jäädä maksuksi, mitä ei sitten korvattu mulle ollenkaan.
Ehkä asiat alkaa mulla helpottaa kun vuosi on kulunut, kun jokaisesta muistosta on voinut jo kerran sanoa läpi ’vuosi sitten’. Ehkä sitten mä alan uskoa, ettei hän välittänyt musta. Ettei koko meidän jutulla ollut mitään merkitystä hänelle. Miten mä sitten otin kaiken niin merkityksellisesti, jos hänellä kaikki oli turhaa? Miten toinen voi ottaa samat asiat niin eri tavalla kuin toinen? Luulisi, että molemmat kokisi samanlailla molempiin liittyvät asiat, hetket ja tunteet. Ehkä meidän juttu olisi toiminut, jos ketään ei olisi ollut valmiiksi kuvioissa ennen mua. En enää ikinä aio millään tapaa mennä minkään keskeneräisen jutun väliin, en halua edes tutustua miehiin keillä on epämääräistä säätöä valmiiksi menossa. Kuinkahan monesti olen miettinyt että ’ai kun ei olisi ikinä tavattu millään tavalla’, että ’kunpa en olisi lähtenyt mukaan yhtään mihinkään’. En ymmärrä, miten vieläkin voi sattua näin paljon. Miten vieläkin on unettomia öitä. Miksi mä en jo alussa, tai vuosi sitten jarrutellut. Olisi pitänyt silloin jo sanoa, etten mä pysty siihen, koska kuitenkin mua häiritsi se kun toinen oli edes ’kaverina’ kuvioissa ja tiesin, että se tulee vielä pilaamaan kaiken. Pitäisi sen verran arvostaa itseään, ettei ala mihinkään, jos tuntuu ettei riitä yksin. Jos joku haluaa olla mun kanssa, niin eihän se halua olla sit kenenkään muun kanssa, eikä etenkään tarvitse mitään ylimääräisiä (jos ei ole lapsisuhdetta) eksiä/kaverieksiä/vanhojanykyisiä siihen millään tapaa pyörimään. Kai mä olen jotenkin ikuisesti katkera.
Kaikki mun ajatukset on pelkkää ehkää ja jossittelua. Pyörittelen jatkuvasti kaikkia ajatuksia päässäni, miten voisi olla, ja mitä jos jotain olisi tehty toisin. Nämä ajatukset ei kuitenkaan tuo mitään pelastusta, vaan päinvastoin pahentaa. En vain osaa lopettaa niitä.
Ja juhlapyhät ja kaikki (vuosi)päivät on niin kamalia, että tekee entistäkin vaikeampaa. Vuodenvaihde tuntui hirveältä tietäen, ettei uusi vuosi tuo kuitenkaan parempaa. Etten saa silti mitä haluan, vaan kaikki on samaa jatkumoa tätä nykyistä oloa ja tilannetta. Että uusi vuosikin aloitetaan yksin, kuten aina. Tiedän jo, kuinka paha mun tulee olemaan ystävänpäivänä. Kun viimeksi silloin halusin, että tehdään jotain yhdessä, ja teimmekin. Ja tiedän jo, mitä kidutusta mulla tulee olemaan helmikuun lopussa, kun vuosi sitten silloin kuvittelin ties mitä kahtakymmentä vuotta. Vitsit, mä oikeesti kuvittelin ja uskoin kaiken tosissani.
Aloin taas kirjoittamaan niin antaumuksella, että tästä tuli taas jokin romaani, ellei jopa uusi testamentti. Joten katkaisen tämän tässä kohtaa ja jatkan tästä nämä tämän hetken ajatukseni loppuun seuraavassa postauksessani.