Aika hopeoi muistot
Kai mä tälläkin hetkellä mietin paljon millaista oli viime tammikuussa. Silloin meillä oli tosi kivaa ja meni niin hyvin. No, silloin se ei kyllä ollut reilu Inkaa kohtaan. Mutta meillä oli niin kivaa, ainakin mun muistikuvien mukaan. Olen miettynyt tässä muutenkin meidän ’hyviä hetkiä’. Sitä kun hän (toissasyksynä) vihdoin tuli käymään meilläkin ekaa kertaa, ja soitti kitaralla varmaan vaan mun mieliksi yhden biisin, mikä ei nyt ehkä ollut häntä itseään. Eikä silloin edes maininnut mitään huonoa mun kodista, nukeista tai mistään, vaan sanoi, että siellä oli viihtyisää (tai jotain vastaavaa). Ja sitä kun etsittiin ja kuunneltiin jotain hääbiisiä ja harjoiteltiin vitsillä alttarille kävelyä sen tahtiin. Olin kietonut valkoisen päiväpeiton häämekoksi. Mutta siis ihan vain tällaisia pikkuasioita, mistä hetkellisesti tuli hyvä olo. Muistan, kun jostain tollaisesta viikonlopusta minkä vietimme tuolla tavalla hassutellen yhdessä, hän sanoi että ne oli hänen parhaat päivät koko sinä vuonna. Ehkä jonkun erityisen tekemisen lapsen kanssa -päivän lisäksi. Nämä sanat ’paras’ ja ’ihanin’ ym. ylistyssanat, mitä hän välillä mun kanssa ollessa käytti, oli ehkä mua kohtaan yksi askel siihen harhaanjohtamiseen. Muuten vähän pessimistisyyteen taipuvainen ihminen -niin ehkä mä luulin, että tässä olisi ollut jotain spesiaalia.
Vuosi sitten mulla oli luokkakokous, ja vaikka he silloin olivat yhdessä, niin Lauri tarjoutui avecikseni sinne. Se ei ollut sellainen tilaisuus, niin en tarvinnut sinne seuralaista, vaan menin yksin. Kuten kaikki. Ja sinä päivänä kun menin sinne niin sitä ennen kävin hänen luonaan, hän ihan ’tilasi’ mut sinne höpöttämään ja piristämään. Ja muutaman kuukauden päästä mun höpöttäminen olikin jo jotenkin ärsyttävää. Tällaisten asioiden takia musta tuntuu, etten enää voi luottaa mihinkään mitä kukaan (mies) sanoo mulle.
Mutta hän oli muutenkin niihin aikoihin muka niin kiinnostunut musta, ettei ’antaisi’ mua kenellekään muullekaan, vaikka itse seurustelikin. Ja kun hän jätti sen kuitenki varmaan pikkuisen myös mun takia. Ja kun sitten alettiin tapailemaan ja meidän piti olla se 20 vuotta yhdessä. Ainakin luulen, ettei hän olisi sitä silloin jättänyt, jos ei olisi tiennyt, että saa sitten mut tilalle, eikä jää yksin. Ja ehkä sama kävi sitten taas hetken päästä toisinpäin. Hänen kanssaan tuntui jokainen asia aina toistuvan saman kaavan mukaan. Ollaan -ei ollakaan. Heillä jotain riitaa -sitten yhteyttä muhun, ja taas kaikki kuvitelmat päälle, kunnes taas hiljenee ja katoaa. En tietenkään tiedä olisiko hän mut jokatapauksessa jättänyt, mutta oli toi toinen kyllä tehnyt sille selväksi sen että haluaisi yrittää uudelleen. Joten taas oli siitä varmuus ettei jäisi yksin ja tyhjän päälle, kun toinen on jo valmiiksi takaisin jonossa.
Olisihan se aina pitänyt tietää, ettei jutut voi toimia jos ne alkaa noin. Kun kolme ja puoli vuotta sitten tutustuttiin, niin vaikka sillä oli siinä se jonkinsortin säätönä, niin silti etsii ja bongailee muita ja kirjoittaa salainen ihailija viestejä. Ja kun vuosi sitten toisen kans ollessa silti näki mua ja ties missä mielessä ja petti. Ei pitäisi luottaa ihmisiin, jos niille ei riitä yksi kerrallaan. Mutta siis milloin ihmeessä mä lopetan tämän kaiken miettimisen?!? Mun aivot käy koko ajan todellakin ylikierroksilla. Mä luulin olevani hyvä ja kiltti ihminen, niin miksi mua ei kohdella hyvin ja reilusti? Mutta ehkä en ole sitä mitä luulin. Selvästikään en ollut tarpeeksi hyvä. Jos joku toinenkin ensin muka tykkää musta ja sitten muuttaa mieltään eikä enää tykkääkään, niin ehkä munkin pitäisi muuttaa mielipidettä itsestäni. Ehkä mä en tehnytkään yhtään mitään oikein, enkä todellakaan ole mitenkään hyvä ja miellyttävä ihminen.
En olisi ikinä arvannut, että mun elämä voi muuttua niin paljon, etten enää iloitse ja nauti mistään. Jopa ennen niin viihdyttävä sarja kuin Sinkkuelämää, niin en voi katsoa sitä tulematta pahalle mielelle, kun otan kaiken siinäkin tapahtuvan niin henkilökohtaisesti. Niinkuin kaikissa muissakin tv-sarjoissa tai elokuvissa. En väitä, että Lauri olisi pilannut mun elämän ja mut ihmisenä, mutta tein sen itse itselleni hänen kauttaan. Syytönhän hän on siihen, etten mä ole sille mitään. Ei kukaan voi omille tunteilleen mitään. Niinkuin en mäkään. Toki hän edesauttoi mun pilaantumisprosessia tyhjillä ylistyssanoilla, ja mitä muka olisi halunnut mun kanssa.
Silti mulla edelleen on niin ikävä häntä.
