Aina ja ikuisesti?

Jospa vielä märehdin nyt samaan putkeen lisää tässä vanhassa. 

Ehkä asiat joskus pään sisälläni helpottuu, mutta nyt vielä edelleen on näin. Nämä pahimmat mietiskely-, murehtimis- ja masenteluaikani eivät edes tule mulla esimerkiksi säännöllisesti tietyssä kierronvaiheessa. Ei oman ”kuuni”, eikä taivaan kuun tietyissä vaiheissa. Omassa kierrossani pitäisi nyt olla helpoin ja iloisin vaihe menossa. Joten tässä ei voi syyttää minkään kuun kiertoa. 

Mä vielä muistan miltä ihastuminen, rakastuminen ja rakkaus tuntuu. Erittäin pahalta. Se satuttaa kun itse rakastaa, mutta rakkauden kohde ei sittenkään. Miten kipeältä tuntuu kun toinen ei näytäkään välittävän, kun ei tulekaan tarpeeksi vastaan, eikä kohtele niinkuin kuuluisi. Ne hyvät tunteet, kuten terve ikävä toista kohtaan, (ennenvanhaan hänkin kuitenkin sanoi aina ikävöivänsä,) se kaipuu toisen lähelle ja perhoset tai kipinät tai mitkä lie, ei saa enää tarpeeksi oikeutusta kun hyvien muistojen päälle jyllää huonojen tunnetilojen muistoja. Niin sen varmaan kuuluukin mennä tämän suhteen osalta, mutta jos jää päälle vähän kaikessa niin sitten ei ole hyvä. Ehkä vielä joskus unohdan tämän kaiken, jotta uskallan ottaa uuden riskin ja yrittää uudelleen. Vaikka tällä hetkellä en usko, että välttämättä pystyn enää mihinkään. ”Rakkauteen ei pysty heittäytymään, jos sydän on vielä täynnä vihaa, surua, pettymystä ja kyynisyyttä” -kuten Satu Väisänen kirjoittaa kirjassaan Sinkun elämää.

Kun tein viime viikolla tämän taktisen liikkeen kohti itsemurhaa eli vanhat viestit ja muisteleminen. Vuosi sitten kun kaiken piti tulla olemaan täydellisesti. Niin kyllä musta vieläkin tuntuu siltä. Mulla tuntuu vieläkin ihan samalta, voisin itse edelleen olla sen hetkisten sanojeni takana. Mitkään omat ajatukset ”meistä” ja mahdollisuuksista mulla ei ole muuttunut. Olisin vieläkin valmis ihan samaan. Ja sitten ne mitä on kirjoitettu kamalimpana aikana, eli eron aikaan ja sen jälkeen, niin niissäkin olen edelleen samaa mieltä. Tunnen edelleen ihan samalla tavalla, ja edelleen on samat asiat, etten vain käsitä niitä miten ja miksi. Kaikki on pysynyt mulla samana koko ajan. Samat halut, samat tunteet ja samat toiveet kun alunperin, mutta rohkeutta olisi enempäänkin. Sama eron jälkeinen hämmennys ja epävarmuus. Sama pettymys ja epäusko. Sama kipu ja tuska. Se epäreiluus ja epätietoisuus. Tiedä sitten kauan tämän kaiken voittamiseen menee.

Ja miksi mun täytyy kärsiä tästä kaikesta? Miksi mä sain nämä tunteet ja joudun olemaan sekaisin? Miksi sille toiselle tämä kaikki tuntui olevan niin helppoa, mitäänsanomatonta? Sanon sen taas; Kunpa en olisi ikinä tavannut häntä ollenkaan. Kunpa hän ei olisi ikinä laittanut mulle sitä ensimmäistä viestiä bussissa nähtyämme. Itsekin ajattelen nykyään busseja vähän kirouksena. Koska tässä ”suhteessa” tavallaan kaikki alkoi bussista ja päättyi bussien takia. Vaikka tuskin bussi on ollut ainoa ongelma. Mä vaan olin ja olen niin naiivi, etten näe muita syitä. Vaikken edes pidä sitä oikeana syynä.

Niin kauan tämä kaikki on ollut pelkkää sekamelskaa mun sisällä. Joku vihan, rakkauden ja välinpitämättömyyden sekamelska. Suunnitelmien, lupauksien ja toteutuksen sekamelska. Halun, toiveiden ja epäonnistumisen sekamelska. Ja se mitä itse olin ja millaiseksi olen tullut tuon kokemuksen takia. Miksi mun ihmisyys viedään kokonaan pois? Mä en näe, että olisin tämän ansiosta kasvanut mitenkään parempaan. Eikä näe muutkaan, koska moni on huomannut, että olen lähinnä pelkkä varjo entisestäni. Mua ärsyttää miten nää asiat meni. Miten mun mielestä niiden olisi pitänyt mennä eri tavalla. Olen vihainen siitä, että hän rikkoi mut, enkä usko enää muihin enkä etenkään itseeni. Vihaan kun hän teki mulle tän olon, etten voisi riittää ja kelvata kenellekään. Ja vaikka ehkä mä aina välitän hänestä, eikä mun mieli näemmä missään mihinkään muutu, mutta olen tosi pettynyt kaikkeen ja siihen ihmiseen. Vaikka rakastan, niin silti vihaan häntä. Mulla on tunne, että hän pilasi mut ihmisenä ja mun elämän. Kuulostaa rajulta, mutta siltä se vain tuntui silloin ja tuntuu edelleen, enkä pyytele anteeksi näitä tunnetilojani. Juuri nyt on näin, mutta toivon tietenkin, että joskus mulle tulisi selvyys ja ymmärrys ja asiat normalisoituisi.

Vai jatkuuko tämä aina ja ikuisesti? Tuntuu tyhjältä ja turhalta hukata elämää näin vajavaisena. Mutta tällä hetkellä en pysty muuhun. Pystynkö enää koskaan mihinkään, kun en luota muihin, enkä uskalla antaa itsestäni yhtään mitään, koska pelkään että mua sattuisi taas? Vai ”valunko takaisin entiseen”, kuten hän eron jälkeen väitti käyvän? Ettei ihmiset voisi muuttua, koska hän ei itsekään pystynyt. Minäkään en olisi pystynyt muuttumaan. Vaikka mun muutos oli jo tapahtunut. Kun kerran pääsee sisään ”rakkauteen”, niin siitä on vaikea lähteä, eikä entinen tie tunnu enää omalta. Helpointahan se olisi palata huolettomampaan elämäntyyliin, missä itsekin menee vain höllällä asenteella niin kukaan ei pääse satuttamaan, kun niitä ei päästä yhtään lähellekään. Kieltämättä näiden olotilojen aikana välillä tulee ikävä aikaa jolloin pystyi vain tunteettomasti pitää hauskaa. Mutta joku ratkaisu pitäisi olla kaikkeen.

Aika. Se on se aika. Niin ainakin kaikki aina sanoo.