”Äiti, mitä sulle kuuluu?”

Mun keskimmäinen lapsi (se fiksu ja kiltti) kysyi multa että: ”Äiti, mitä sulle kuuluu?” 

Me siis näemme koko ajan. Kaikki lapseni asuvat täydellisesti koko ajan mulla. Laittoi vähän miettimään, että miksi hän niin kysyi. 

Siskoni juuri tänään puhui jostain heidän perheen tapaamisesta, missä terapeutti tai vastaava oli sanonut, että hänen pitäisi kysyä vanhimmalta lapseltaan, kuka ei asu enää kotona, niin mitä sille kuuluu. Vaikka he laittelevat päivittäin pitkiä ääniviestejä. Mun lapsi ei ollut siellä heidän mukanaan, eikä kuullut keskusteluamme, vaan tämä oli ihan sattumaa. 

Onko tämä sitä, että vaikka on fyysisesti läsnä, niin jos ei ole henkisesti läsnä. Voi jutella päällisin puolin asioita tietämättä mitä toinen sisällään tuntee. Yksi hyvä ohje vanhemmuudesta, minkä siltä eksältäni kuulin, on jäänyt hyvin mieleen. Se jo silloin sai mut ajattelemaan. ”Lapsi tarvitsee vain aikuisen kuka on läsnä ja kuuntelee.” Mä itse olen jonkin sortin säheltäjä ja häslääjä. En ehkä osaa antaa tarpeeksi rauhallista aikaa ja huomiota yhteen asiaan. Nuorin lapseni on myös aika tehotermiitti, ja tarvitsee paljon ohjeistusta eikä säännöt ja opit jää hänen päähän. 

Mä en ole todellakaan täydellinen vanhempi. Pyrin olemaan omille lapsilleni paras mahdollinen, mutta mulla on vaikeat hetkeni ja omat ongelmani, sekä yksinhuoltajuuden haasteet. Multa puuttuu auktoriteetti, joten mua ei uskota eikä kuunnella, etenkään jos nätisti yritän sanoa. Että mua totellaan, se vaatii yleensä itkun, huudon, kiristyksen tai lahjonnan. Koen kyllä huonoa omatuntoa niistä. Ja osaan pyytää anteeksi omia sanojani, ja jälkikäteen selittää miksi niin toimin. Yleensä kahden vanhemman perheissä edes jommalla kummalla on jonkinlainen auktoriteettivalta. 

Mutta siis se ”Äiti, mitä sulle kuuluu?”
Ja mä vastasin ”huonoo, kuten aina”. Ei hän sitten kysellyt enempää enkä mä selittänyt sitä sen enempiä. En tiedä miksi vastasin noin. Olisin voinut valehdella. Kerrankin olisi ollut hyvä syy valehdella. Ei lapsen harteille pidä laittaa mun tuota huonoa olotilaa. Mä en haluaisi voida näin huonosti. Mutta mä voin, ja se vaikuttaa kaikkeen. 
 
Lapsikin jo jostain näkee varmaan miten mä voin, kun edes kyselee kuulumisiani. Mä niin odotan päivää, jolloin voin tuohon kysymykseen rehellisesti vastata että voin tosi hyvin, kaikki on ihanaa ja olen niin onnellinen. 
 
Mä rakastan lapsiani. Enemmän kuin mitään muuta tässä maailmassa. Mutta ne jää myös paljon paitsi kaikesta, koska mun energia menee tähän masisteluuni. Ne jää paitsi nimenomaan siitä henkisestä läsnäolosta ja ajatuksella kuuntelusta. Eli niistä asioista, mitä lapsi ainoastaan tarvitsee. 
 
Mä en tiedä, uskallanko painaa tässä ’julkaise’ -nappia…