En jaksa olla syyllinen toisen virheisiin

Viikon päästä siitä on kolme kuukautta kun annoimme Laurin kanssa taas vallan toisillemme, tunteillemme. Se, miten aina välillämme on kipinöinyt, ei ollut loppunut, ja tuskin tulee ikinä loppumaan. Tyyliin neljännentoista kerran (en ole varma luvusta, ja riippuu miten laskee) päätimme taas olla yhdessä. Ajattelimme, ettei tehdä siitä numeroa, vaan edetään ihan rauhassa ja kahdestaan. Joten emme kertoneet siitä aluksi kenellekään, ja lopuksikaan ei kerrottu kovinkaan monelle. Itse ajattelin, että vuosi yhdessä oloa olisi kiva päämäärä, kunnes kerrotaan meistä julkisesti.

Mutta ei silti piiloteltukaan, jotkut tietenkin näkivät meidät yhdessä.

Tuona aikana moni asia meni paremmin. Riitelyä oli paljon vähemmän, eikä yhtä pahoilla sanoilla.

Ja ainakin välillä oli hyvää tunneyhteyttä. Kerroin ensimmäisen kerran rakastavani, vaikkei sekään sujunut ihan suunnitelmien mukaan. Sen puolesta annoin tunteilleni isomman vallan kuin koskaan ennen. Vaikkei tunne ole ollut aiemminkaan epäselvä.

Tosin mulle tuli hetki, etten enää uskaltanut panostaa, enkä enää odottanut mitään, mikä vei mun luontaista iloa ja intohimoa. Päätin ja annoin väljähtää, koska annoin tilaa ja ymmärrystä, ja tukahdutin itseäni. Mietin, että se on vain hetkellistä.

Riitelyä tuli tämän suhteen alussa hänen lirkutteluistaan. Ja äskettäin samasta syystä. Välissä hän muutaman kerran vakuutteli, ettei olisi enää lirkutellut. Että kaikki menee loistavasti ja on paremmin kuin ikinä. Että kerrankin hän on ollut mua kohtaan kiltisti ja reilusti. Ja mikään muu ei edes kiinnosta.

Mutta se oli vain sanahelinää. Hän oli näemmä oikeuttanut koko ajan itselleen lirkuttelun, vaikka oli sanonut, että lopettaa sen kun en enää kyttää. Se kyttääminen tarkoittaa kai lähinnä somejuttujen stalkkaamista muiden kautta.
Mä lopetin sen, koska halusin, että hän lopettaa lirkuttelun. Mutta ei hän sitten ollutkaan luottamuksen arvoinen, mikä ihan vahingossa ilman mitään kyttäämistä selvisi mulle.

Musta se on surullista. Kaikki. En ole vihainen mistään. Ja toivon, että pystyn unohtaa kaiken kokonaan, jos niin täytyy tehdä. Vihaamalla en unohda.

Mua vaan surettaa.
Hän oli mun ainoa ja mun tärkein, enkä halunnut olla kenenkään muun kuin Laurin kanssa. Olen surullinen, etten ollut hänelle yhtä tärkeä.

En ollut niin tärkeä, että hän olisi halunnut ja pyrkinyt olemaan mun luottamuksen arvoinen. Ja se on ehkä kaikkein tärkein asia koko parisuhteessa.

En ollut niin tärkeä, että hän olisi ajatellut miltä musta tuntuu.

Vaikka sanoi toisin, niin toimi toisin.

Sanoi, ettei voisi lirkutella enää muille.

Sanoi, ettei voisi satuttaa mua niin.

Sanoi, ettei ole nyt kerrankin ensimmäistä kertaa lirkutellut, ja että tuntuisi luonnolliselta näin.

Mua surettaa, että hänen oli niin helppo valehdella.

Jos hän joskus ajattelee järkevästi tai tilannetta järkevän ihmisen seurassa, silloin kyllä tulee huomaamaan, ettei tämä ollut enää kyttäämistä multa. En ollut nettistalkannut sen jälkeen, kun hän oli sanonut just sen, että sitten lopettaa lirkuttelun, kun en kyttää.

Lopetin kyttäämisen, mutta hän ei lirkuttelua.

Jos se ei näe, että itse mokasi jutun lirkuttelulla, niin en voi sille mitään. Kyllä noi asiat aina jotenkin selviää. Vaikka ei ’kyttäisi’, niin aina totuus paljastuu jossain vaiheessa, koska niin kuuluu.

Ja mä en siis tiedä mitä hän on lirkutellut ja kenelle. En näe niitä, koska olen estetty. Enkä ole pyytänyt ketään muuta selvittämään niitä puolestani. EN OLE KYTÄNNYT. Vaikka näemmä aihetta olisi ollut. Eikä mun tarvitse tietää enää tarkemmin. Riittää, että tiedän hänen lirkutelleen, mutta en tiedä sanoja tai mitään yksityiskohtia tai mitään muuta. Ainoastaan sen, että mun etusivulle tuli lirkkutytön kuva, missä lirkku oli tägännyt Laurin ja vastannut siihen hämillään olevilla hymiöillä. Se, vahvisti mun epäilykset, ja sitten kysyin asiasta Laurilta.

Se oli yhtä paljon stalkkaamista ja kyttäämistä kuin se, että mun etusivulle tulisi kaverin synttärijulkaisu ja siinä näkyisi, ketkä häntä on siihen kuvaan onnitelleet.

Että en tehnyt itse yhtään mitään sen eteen, että olisin löytänyt sen julkaisun. Lauri ei mua kyllä usko, vaan sanoo, että valehtelen hänelle ja itselleni.

Tuo oli joku universumin tahto, että yksi lirkuttelun epäily tuli mun etusivulle tyrkylle mun silmien eteen, täysin kyttäämättä. Universumi halusi kertoa mulle totuuden jotenkin jotain kautta, kun Laurin suusta taisi tulla paljon valheita.

Mua surettaa, että oonko mä niin huono tyttö etten riitä. Vaikka oikeasti tiedän olevani tosi hyvä seurustelukumppani. Itse olen yrittänyt ymmärtää kaiken ja tukea masennusoloissa ja muuta. Lirkutteluissa en kuitenkaan tue.

Mulla olisi vaihtoehto, että itse alkaisin puhua miehille niinkuin olisin sinkku. Että tulisin tasoihin hänen kanssaan. Koska en haluaisi erota. Ja en haluaisi olla ikinä kenenkään muun kanssa. Enkä yksin. Mutta en pysty siihen. Mulle ei ole luonnollista seurustelevana kirjotetella muille miehille niin. Mut oon rakennettu maailman uskollisimmaksi.

Mä olisin halunnut että lause, minkä hän muutama päivä sitten sanoi, olisi ollut totta. Jotenkin että: ihana prinsessa, en halua ja en pysty satuttaa sua, koska nyt se on ohjelmoitu muhun lopullisesti se et en pysty edes lirkuttelemaan selän takana kenellekään.
Tuntuu et hänen oli ja on tosi helppoa valehdella. Ehkä hän itse ei ole valmis mihinkään parisuhteeseen, kun ei ole valmis uskollisuuteen, tai rehellisyyteen.

Hän on semmosta ihmismallia, mitä en näemmä voi käsittää. Tosi harmi. Harmi, kun rakastuin häneen.

Ja mä tiedän, ettei se näe omia virheitään ja olleen väärässä. Hänen mielestä hän oli oikeassa, kun että kuitenkin kyttäisin joskus. Ei sitten ole tullut varmaan mieleen, ettei tekisi mitään kyttäämiseen aiheuttavii tekoja. Pitkään aikaan en tarkoituksella etsinyt mitään ’todisteita’, vaan yritin luottaa. Mutta hän ei edes yrittänyt olla luottamuksen arvonen.

Hän näkee asian niin, että itse oli oikeassa ja ettei olisi tehnyt mitään väärin. Se on narsistisen luonteen sokea piste. Omat virheet laitetaan muiden syyksi.

Heti kun näin sen lirkkujutun etusivullani, niin heti mietin, että voi ei nyt sen mielestä oon kyttääjä, ja tiesin, että hän tulee syyttämään mua kyttääjäksi. Ja kaikki menikin juuri niin. Saman kaavan mukaan kuin aina ennenkin. Niin hyvin tunnen hänet. Tiedän kaiken, ja se kun mulla tuli näitä epäilyksen fiiliksiä, niin näemmä olin oikeassa. Tunnen hänet paremmin kuin kukaan muu.

Mutta osaan kuvitella, että lähes kaikki muut olisivat hänen ’oikeassa olosta’ eri mieltä. Paitsi ne, ketkä kuulisivat tarinan vaan Laurin kertomana. Tiedän, että ne hänen lirkut olisi Laurin helppo saada puolellensa, ja ymmärtämään häntä, ja että mussa olisi kaikki vika.

Kenenkään muun mielestä ei ole järkevää ja aiheellista lirkutella muille seurustelevana ’tahallaan’, jotta pääsisi vain näyttämään, että kuitenkin toinen kyttää ja pääsisi siinä olemaan oikeessa, etenkään Laurin lirkkuhistorialla. Siinä normaalisti todellakin tehtäisiin työtä, ja rehellisesti, sen eteen, että yrittäisi olla luottamuksen arvonen.

Muutenkin tuosta kyttäämisestä.

Jos koko ajan pelkää, että toinen kyttää, ja on paljon sitä vastaan, niin selvästi on jotain salattavaa.

Mulla ei ole eikä ikinä ollut mitään sitä vastaan että hän kyttäisi ja stalkkaisi mua somessa. Koska en tee mitään salattavaa. Ei olisi ikinä tarvinnut poistaa tai sopia poistoista someista sen takia. Sanoinkin joskus et saa kyllä nähdä ne, se ei mua haittaa, mut jos osaisi olla puhumatta rumasti ja haastamatta riitaa mun somesivuilla. Jos olisikin ollut olemassa vain ’kielto päästä kommentoimaan’ niin en ikinä olisi tarvinnut ehdottaa ei-somekaveruutta.

Hänen isot kännit teki pahaa mun somelle ja hän itse puheillaan aiheutti riitaa ja mun kaverit ’vihaamaan’ häntä.

Mutta ei, missään välissä ei ollut niin, etten haluaisi, että hän näkee mitä somessa teen.
Hänellä taas varmaan on ollut juuri niin. Kun olen estetty, en näe hänen lirkutteluja. Mulla se oli, että sitten voin rajoittaa omilla sivuillani näkyviä juttuja, ettei siellä näy hänen vihapuhetta.

Eikä ole kauan kun puhuttiin asiasta. Sanoin hänelle jotain että kaikki on hyvin niin kauan kun on toiselle uskollinen ja rehellinen ja avoin. Pitääkin etsiä se kirjoitus viesteistäni. Ja Lauri sanoo siihen, et hyvin sanottu, just noin se on, tai tykkäsi tai jotain.

Silti hän itse on toiminut vastoin sitä.

Mietin vaan, mikä mussa on niin vialla, ettei halua olla mulle rehellinen, uskollinen ja luotettava?

Miten mä oikein luulin?

Mä luulin, että hän oikeasti välitti musta. Ja, että olisin ollut tärkeä, jopa tärkein. Ja, että hän olisi ollut tosissaan. Jos olisin ollut tuota, niin hän olisi lopettanut sen lirkuttelun, eikä olisi ollut mitään halua tai tarvetta jatkaa sitä enää.
Vastoin Laurin valheellisia sanoja, hän TAAS satutti mua. Samalla tavalla kun ihan aina ennenkin.

Ja kaiken piti olla paremmin ja tällä kertaa onnistua. Mikä tässä nyt oli paremmin ja eri tavalla kuin ennen? Ennenkin suhde on kaatunut hänen lirkutteluun. Kuvitteliko hän, että nyt se olisi parempi, siksi koska hän ei jäisi kiinni siitä?

Mä oon pahoillani. Kaikesta.
En keksi mitä muuta sanoa.
En ole vihainen, vaan pettynyt. Ja tosi surullinen.

Tiedän, että kaiken kyllä voi korjata, jos on halua siihen. Ja jos sallii apukeinot. Jos on nöyrä ja avoin ja haluaa rakentaa luottamusta. Itsekkyydellä ja tietyllä egolla asiat eivät kuitenkaan tule koskaan muuttumaan.

Mä en ole luovuttaja, mutta en pysty kaikkeen yksin.

Mä en oikeasti tiedä, että mikä tilanne tällä hetkellä on.