Epävarmuus ja pelko

Olen vähän vierastanut kirjoittamista tänne Lilyn uudistumisen jälkeen. Että kun en ole mikään tekniikan ihmenainen, niin osaanko. Mutta yritetään jatkaa tätä satunnaista kirjoittelua.

Epävarmuus suhteessa, epävarmuus toisesta ihmisestä ja itsestä. Pelko, että sattuu taas. Sellaiset tunteet ja olotilat on nyt ollut mulla läsnä. Vaikka pitäisi olla muutakin. Ja on niitä. Mutta nämä on nyt vahvasti esillä.

Kaikki ketkä ovat lukeneet blogiani edes pääpiirtein silloin tällöin, varmaan tietävät, kuinka mua on sattunut Laurin, blogini päähenkilön, takia. Alussa kerroin koko tarinamme, ja miten hän oli mulle ensimmäinen merkittävä ihminen parisuhdemielessä. Kaikki tietää kuinka kovasti ensimmäinen ero voi sattua, etenkin kun itse on yrittänyt antaa kaikkensa ja toinen kohtelee huonosti.

Meillä on kuitenkin ollut myös paljon hyvää. Me yritämme taas yhdessä. Nyt ehkä neljättä kertaa. Noita muita välikokeiluja en ole tainnut edes mainita blogissani. Mutta en mä halua salata tai piilotella mitään, vaikkei tietty kaikki kaikille kuulu. Mutta hänellekin olen nyt painottanut, etten halua, että mulle tulee tunne, että mua hävetään ja piilotellaan, vaan että mieluummin näyttää olevan ylpeä musta. Ja mä hänestä. Ei mitään salasuhdetta. Pitää olla avoin. Avoimia toisistamme ja avoimia toisillemme.

Meillä on ehkä ollut nyt hyvät välit kauemmin kuin koskaan aikaisemmin (siis puhutaan kuukausista -joillekin se olisi vähän, mutta meille paljon.) Vaikka juttu suhteena onkin hyvin tuore. Eikä tässä ole nyt hetkeen ollut mitään huonoa, hän on osannut käyttäytyä ja olla hyvä. Ei hän ole nyt  tehnyt mitään väärää. Mä olen huomannut hänessä muutosta parempaan ja että hänellä on halua yrittää olla itse parempi ja olla meidän suhteen parempi. Hän tiedostaa omat ongelmansa ja virheensä. Ja yrittää kovasti tsemppaa niissä. Joten mulla ei olisi edes mitään syytä olla nyt epävarma ja peloissaan.

Mutta mä olen. Ja aika paljon. Olemme näistä puhunutkin, ja hän tajuaa kyllä mitkä traumat ja haavat hän on itse muhun aiheuttanut. Mun suurin ongelma on luotto. En voi sanoa luottavani häneen. Haluan oppia taas luottamaan, mutta ei se ihan hetkessä käy nyt kun se on aiemmin useampaankin kertaan menetetty. Tarvitsen kai vaan aikaa ja näyttöä -molempia paljon!

Monet sanoo, että suhteen tärkein asia on luottaminen toiseen. Että, se olisi ensimmäinen asia, mistä suhde alkaa rakentua. Mä alunperin aikoinaan luotin, ja sain siitä nokilleni. Nyt rakennamme sitä pikkuhiljaa takaisin.

Mä koko ajan pelkään, että ”entä jos taas?” Vaikka nyt menee hyvin, paremmin kuin koskaan ennen, niin silti kaikki voi päättyä hetkenä minä hyvänsä, vaikkei mitään pahaa edes tapahtuisi. Olen ennenkin luullut että kaikki on hyvin, ei ongelmia, ei kriisejä, niin yhtäkkiä hän on päättänytkin että ”antaa olla”. Pelkään suunnattomasti hetkenä minä hyvänsä ilmaan tupsahtavia ”antaa olla”-sanoja.

Entä jos taas en riitäkään, tai vaihtoehtoisesti olen ihan ”too much”, ja hän haluaakin taas jonkun toisen. Jonkun toisen helpomman, lähempänä asuvan, lapsettoman, kenellä on antaa enemmän kahdenkeskistä aikaa. Jos yhtäkkiä tunteilla ei enää ole mitään väliä, tai ne yhtäkkiä loppuu tai muuttuu. Niin on käynyt ennenkin.

Entä jos taaskaan kukaan ei riitä? Entä jos taas alkaa se kaikille lirkuttelu? Ja se on asia, mistä en välttämättä tule ikinä tietämään totuutta. On hän ennenkin sanonut, että on sitoutunut, eikä lirkuttele, mutta silti on lirkutellut. Saatan sokeasti uskoa kaiken tietämättä miten oikeasti on. Miksi kukaan sit mulle tulisi kertomaan, jos jotain olisi. Ja mä olisin vaan naurettava pelle, kun en tietäisi kaikkea oleellista mitkä jotkut muut tietää. Mä en suostu enää olemaan sellainen pelle.

Mä olen jotain oppinutkin, enkä enää siedä mitä tahansa. Tai no sanotaan, että enää en siedä yhtään mitään.

Mä pelkään, että hän mokaa. En halua tietenkään, että mokaisi, mutta pelkään sitä koko ajan, ja tällä kertaa yksikin moka on lopullinen.

Nyt on viimeinen mahdollisuus. Ihan viimeinen kerta. Jos kaikki päättyy, niin oikeasti ihan kaikki päättyy ja lopullisesti. Kuulostaa kovalta, mutta sitä se on. Mä olen antanut jo ihan tarpeeksi anteeksi.

Mä pelkään, että menetän Laurin. Taas. Lopullisesti. En haluaisi menettää. Enkä haluaisi pelätä, koska pelko kuormittaa mua.

Mä olen niin epävarma. Olen epävarma, onko hän nyt tällä kertaa tosissaan. Olen epävarma onko hänestä tähän. Onko musta tähän.

Haluan, että meistä on tähän. Haluan uskoa, että tällä kertaa onnistuu. Haluan oppia luottamaan.

Mutta mitä jos historia toistuu? Pelkään niin paljon, että kaikki entinen kamala toistuu, mikä satutti mua niin paljon. Enkä mä kestäis sitä taas.

En kai pääse pelosta ja epävarmuudesta helpolla, mutta ne estää mua tällä hetkellä antamaan kaikkeni. Yritän edes vähän suojella itseäni. Mutta meillä oli niin kauan epävarmaa aikaa. Varmaan menee yhtä kauan siihen, että epävarmuus poistuu.

Eli mitä mä tarvitsen? Aikaa, aikaa, aikaa. Vakuuttelua, näyttöä, luottoa.

Ehkä nyt tällä kertaa aika on oikea. Ja rakkaus voittaa. Toivon niin.