Esikouluaikaa

Olen miettinyt, että varmaan kuolinvuoteellani mietin, että elämäni kamalin vuosi oli nuorimman lapseni esikouluvuosi. 

Kyllähän se todennäköisesti onkin, omien ihmissuhdesekoilujen ja siitä johtuvien pään sisäisten ongelmieni takia. Mutta myös pieneltä asialta kuulostava asia: eskariin tuominen ja hakeminen. Kuinka onkaan turhauttavaa tulla pidempi matka ihan pienen hetken takia. (Joo, tiedän että eskari on lapsen kannalta hyödyllistä, mutta ajattelen nyt itsekkäästi itseni kannalta.)

Kun kävin töissä, se oli ihan ok, koska oli pakko ja ainoa vaihtoehto, vaikkakin eskari on ihan väärään suuntaan eli työmatka tuplaantuu sen koukkauksen takia. Ja olihan silloin lapsi hoidossa pidemmän ajan kun vain esiopetusajan. Mutta etenkin työttömänä tuntuu turhauttavalta rampata edestakas tätä matkaa. Ehtisi käydä kotona melkein vain kääntymässä. Sohvalla istumassa pari tuntia niin että koko ajan miettii, että kohta sinne on lähdettävä takaisin. 

Mullahan ei ole autoa, ei edes ajokorttia. Eskari ei ole kätevän kävelymatkan päässä pikkulapselle, vaan tuskaisen kiukuttelu ’ei jaksa kävellä’ -matkan päässä. Käytin pyörää, mutta hän on jo liian iso kyytiin. Omalla ei ole oppinut ajamaan kunnolla niin, että osaisi kaikki jarrutukset, käännökset ja tienylitykset turvallisesti. 

Bussi kyllä kulkee hyvin, mutta tulee mulle kalliiksi maksaa neljä matkaa päivässä eskarin takia. En halua että eskari tuntuisi mulle maksulliselta. Kuukausikorttikin tuntuisi turhalta maksaa, vaikka tulisi kertamaksuja edullisemmaksi. Mutta koska olen työtön, niin mulla ei juurikaan ole asiaa alueeltani pois, kun kaikki muut palvelut paitsi eskari ja alakoulu on hyvin lähellä kotiamme. Ei siis tarvitse lähes päivittäin käydä töissä tai asioilla keskustassa. Bussikortti olisi pelkän eskarin takia. Ja mun aivojen mielestä, kun ei maaseudulla asuta, päiväkotien ja alakoulun kuuluisi olla kätevän kävelymatkan päässä. Että eskarilainen voisi/osaisi/pystyisi vaikka yksin kulkea sen matkan. 

Kuljemme siis kävellen. Mutta emme iloisin mielin. Vaan väsynein ja ’pakko’ -mielin.

Joka aamu kun herään, niin herään ensin negatiivinen tunne mielelläni. Että onko pakko taas mennä sinne eskariin. Lapsihan kulkee sen 2 päivässä, minä töissä käydessä tavallaan 2 kertaa päivässä, mutta työttömänä neljä kertaa, koska käy hetken tyhjän panttina kotona möllöttämässä. Ja mullakinhan on nyt yleinen mielialani niin down, jotta en haluaisi nousta aamulla ollenkaan sängystä. Ehkä on vain hyvä, että on asia mikä pakottaa mut ylös sieltä.

Nyt tänään jäin tänne eskariin odottelemaan. Tämä on kyllä onneksi sellainen tila, että pystyy odottelemaan aulassa ilman suurempaa huomiota herättäen.

Taidan ottaa huomenna kirjan mukaan. Ja laturin. Ehkä kynän ja paperia. Luon tästä oman hengailuhetkeni täällä. 

Tämä juttu kuulosti valitukselta. Sitä se olikin. Tiedän, että ongelma on vain mun asenteessa. Mun pitäisi ajatella asiat jotenkin muuten kuin vain nähden ongelmat. Eihän mun tarvitse tästä lähteä turhan takia ramppaamaan kotiin. Voisin käydä lenkillä tuolla lähistöllä. Ja tosiaan lukea kirjaa tai muuta vastaavaa. Ainakin niin kauan, kunnes joku tulisi valittamaan, etten saisi hengailla koko eskaripäivää ilman mitään virkaa täällä.

Kuvat ’eskarilaisista’ pikkuprinsessoista googlesta ”Disney, princess, little”