Happily ever after

Taas on vierähtänyt kuukausia viime kirjoituksestani. Tässä välissä on tapahtunut paljon.

Erosin Laurista viikko sitten. Tällä kertaa minä jätin hänet.

Mutta palataan nyt ensin kolmisen kuukautta taaksepäin.

Se oli helluntai kun tapasimme ensimmäistä kertaa eron jälkeen. Eron jälkeen oli ollut satunnaisia viestittelyjä ja hiljaista aikaa. Välillä toinen vastasi toisen viesteihin ja välillä jätettiin vastaamatta. Välillä jopa sanottiin ikävästä. Välillä kissailtiin, tai minä kissailin, koska olin ollut loukkaantunut siitä, kun mun mielestä ei ollut hyvää syytä eroon, enkä ollut saanut tarpeeksi selitystä. Selityksiä sain eron jälkeisissä viesteissä. Minä en kuitenkaan ollut hyväksynyt eroa, vaikka yritin. Yritin työntää keskeneräisiä tunteitani vihan taakse.

Oli taas tuntunut, että hänelle oli niin helppo erota, kuten yleensä on ollutkin, tai ainakin on laittanut näyttämään siltä, kun voi vain painaa off-nappulaa. Tuntui, että kaikki ikinä mitä meidän välillä oli ollut, oli vain valhetta hänen kannaltaan. Siltä on tuntunut minusta joka erossa.

No, me tavattiin. Oli outoa ja ihanaa samaan aikaan. Mutta myös niin tuttua. Hän oli se mun ihminen. Sama kuin aina. Tosin jonkin verran (reilusti) humalassa, mikä nyt oli hänelle tyypillistä.

Suhteen aikana kai mäkätin paljon alkoholista ja tein rajoja (tietysti meidän molempien parhaaksi), mutta erottua tietenkään hän ei ollut enää rajoittanut juomista, kun ei ollut syytäkään siihen, vaan selkeästi oli lisännyt taas määriä ja laajentanut myös oluesta vahvempiin.

Mä olin eron aikana puhunut ystävilleni tunteista Lauriin. Puhunut niin etten olisi edes halunnut erota, ja että haluaisin vieläkin olla hänen kanssaan, ja että välitän ja ikävöin. Ainakin eron alussa ja eron loppupuolella. Välissä oli se vihakausi. Mutta, varmasti myös mun ystävilleni oli selvää jo ennen meidän yhteenpaluuta, että haluan seurustella nimenomaan Laurin kanssa, ja että on ollut kova ikävä häntä.

Samaan aikaan toisaalla. Eli mitä noin kolmen kuukauden eron aikana tapahtui Laurin elämässä. En näitä väitä totuudeksi, vaan jotain mitä olen kuullut joko häneltä tai muilta tai nähnyt omin silmin tai itse oivaltanut.

No, hän siis oli mut jättänyt. Ja ei tietenkään jäänyt perään ruikuttamaan. Joitain viestejä ehkä kännissä laittoi, useamman kerran, että kelataanko ja aletaan alusta, mutta silloin mulla oli vihakausi päällä. Lauri oli aloittanut hänelle ihanaa vapaata elämää. Saa ryypätä niin paljon kuin haluaa, ja lirkutella ihan kaikille. Oi että. Mun silmissä nuo juuri olivat aina hänen heikkous, ja ongelmat suhteessa ollessa. Eli hän sai elää ihanne-elämäänsä. Kukaan ei mäkätä eikä motkota. Saa ottaa random-naisia ryyppyseuraakseen. Saa lirkutella eksilleen ja kaikille.

Hän oli ladannut tinderin. Ja ehkä muitakin deittisovelluksia. Hän oli käynyt treffeillä. Ja kirjoitellut monille naisille. Tai tytöille. Joukossa oli joku alaikäinenkin. Mikä ei kuulosta kivalta, kun kyseessä on yli 40-vuotias mies.

Mä olen aina miettinyt sitä että, kun mulla on parin vuoden sisään täysi-ikäinen poika, niin se on sama asia kuin hänellä olisi nyt parikymppinen tytär. Joten itselle tulee tollaisesta olo, että sama kuin mä lirkuttelisin oman poikani kavereille. Mikä olisi todellakin sairasta.

Hän kuitenkin oli eron aikana sen mukaan mitä itse minulle kertoi, niin kirjotellut paljon naisille, lirkutellut heille, ja yhtä naista tavannut pari kertaa, ja pussannut, ei muuta, sekä nähnyt eksää, vain kaverina. Siltä eksältä kuulin toki muuta. Mutta se on toki vain kuulopuhetta, joten ei siitä sen enempää.

No, totuutta en tiedä. Hän on saattanut hyvin yrittää vaan machoilla eksälleen, jotenkin kaivannut huomiota, mitä luuli niistä puheista saavan, ja liioitella, ja mulle sitten sievistellä asiaa. Ehkä totuus on jossain välissä. Mutta ei sillä mitään väliä enää. Jokatapauksessa siis eli normaalihkoa sinkkuelämää.

Mä olin eron ajan koko ajan yksin ja masentelin ja yritin päästä masennuksesta, ja kasvattaa itsetuntoani. Jossain välissä vastailin miehille, mutten kellekkään lirkutellut. Tyyliin vain kiitin. Ja tosi monille sanoin etten etsi suhdetta, enkä kavereita, olen vasta eronnut, ja joillekin sanoin että haluaisin vielä olla eksäni kanssa. Noin sanoin Laurille, ja kavereille, ja miehille. Kaikille saman asian, mikä olikin totuus. Sitä ei tarvinnut väritellä huomion haussa tai muutenkaan.

Lauri on aina kenestä tahansa erotessa painunut suoraan lirkuttelemaan. Ja yleensä aina eksälle, tai eks-lirkuille. Se on hänen tapa. Hän ei odota, että yhtään pöly laskeutuisi. Mikä sinällään ei ehkä ole järkevää, koska usein viikon päästä ollaan oltu taas yhdessä. Mutta hän ei taida kestää hetkeäkään yksin vaan täytyy aina olla joku. Hän ei tarvitse suruaikaa eroista.

Tuota asiaa kun mietin, niin tulee ajatus, että tuon koko menneen kolmen vuoden seurustelumme aikana, jos hänen edellinen eksänsä ei olisi ollut päässyt yli hänestä, niin sama naistenvaihtelu olisi edelleen jatkunut. Varmaan joka riidan yhteydessä olisi oikeasti erottu, ja aina palattu siihen toiseen meistä. Joten kiitos sille toiselle eksällä minun puolestani hänen ylipääsystään, koska muuten en itse olisi saanut kokea sitä kolmen vuoden suhdetta (ja viisastua virheistä).

Itsellä taas oli aina olo, että en tosiaan ota ketään pitkään aikaan, tai ikinä. Eron jälkeen mulla tuli aina ikuisesti yksin -fiilikset. Olemme siis päinvastaisia erotilanteissa, niinkuin kaikessa muussakin.

Mutta piti mennä mukavampiin asioihin. Eli aloimme taas tapailemaan. Se oli ihanaa ja kivaa. Mulla oli ollut ikävä, hänelläkin oli ollut ikävä. Puhuttiin kuinka haluttaisiin olla yhdessä aina ja ikuisesti, mutta kun ei voi, ja kun on ne kaikki ongelmat, ja kun ei kuitenkaan onnistu.

Mä puhuin tapaamisista treffeinä, hän näkemisinä. Mä olin tosi pian, varmaan heti, jo valmis olemaan taas uudestaan yhdessä. Hänellä oli selkeä jarru päällä, ja pelko.

Tosiasiassa huonoja asioita oli esillä enemmän kuin aikaisemman suhteemme aikana, mutta olin ikävästä ja tunteista sokea. En ollut päässyt vielä yli hänestä.

En ole tietenkään vieläkään päässyt yli hänestä, ja viikon takaisesta erosta. Jos viimeksikään en ollut kolmessa kuukaudessa, niin no… Ehkä voin odottaa jos puolen vuoden päästä voisin sanoa päässeeni hänestä yli. En tiedä. Ei näiden asioiden kanssa voi, eikä tarvitse, kiirehtiä.

Kaikesta huolimatta meidän välillä aina on kipinöinyt. Ihan alusta asti. Ja varmaan vieläkin, vaikka olemme taas eronneet. Niiden kipinöiden ja liekkien takia antaa niin paljon muuta anteeksi.

Alussa oli taas intohimoista, että oli vaikea pidätellä. Ainakin mun. Ja mulla oli puhtaasti kaikki tunteita, ja sitä kun oli ollut tajuton ikävä toista.

Myöhemmin tuntuu, että mä olin hänelle vain leikkiä. Kun hän oli päättänyt palata mun kanssa yhteen, oli kuulemma eräälle siitä sanonut, että kun olisi sääli jättää mut käyttämättä. Tarkoittanut käsittääkseni seksuaalisesti. Joten ei tässä kovin vahva usko ole, että hän olisi ollut mun kanssa samoista syistä kuin mä hänen kanssaan. Mä olin varmaan hänelle vain koriste-esine ja että kunhan nyt on joku, jotta hän itse ehkä näyttäisi paremmalta kun hänellä on seurustelukumppani. Itsetunnon pönkityksen apuväline.

Olen monesti miettinyt, miksei miehet, tai no ainakaan hän, voi puhua, kehua naistaan ’kavereilleen’ (=eksilleen, netille) . Miksi hän haluu antaa muille fiiliksen, että ’no oon nyt hänen kanssa kun ei muutakaan ole, tai no oishan niitä vaikka kuinka paljon tyrkyllä, mut otin nyt sit tän kun ei hukkaankaan viitsisi heittää, mutta ei hän mulle kummempaa merkitse’, mutta sitten esim. mulle siinä hyvässä ääripäässä puhuu kuinka oon ’parasta ja ihaninta ja kuinka ei voi uskoa, että sai mut’.

Kun itse puhun muille samaa, kuin hänelle itsellensäkin. Kun oli ikävä ja välitin ja kaipasin, niin sanoin sen kyllä kaikille muillekin.

Me aloitimme tapailun, ja tapailimme lähes päivittäin. Ja se oli kivaa, koska oli ollut ikävä, ja halusi vaan olla toisen kanssa. Seurustella.

Seurustelu tavoitteena ei ollut nyt niin helppo, koska hän oli jo päässyt kiinni sinkkuelämään ja treffailuun ja muihin naisiin, ja nautti siitä. Mikä sinällään kulki ristiriidassa, kun toisaalta halusi elämänkumppania. Alussa hän antoi mulle enemmän, ja mäkin hänelle, mutta sitten tuntui, että hän alkoi taas jarruttamaan, joten mäkin aloin jarruttaa, etten enää itsekään anna yhtä avoimesti itseäni. Kun en halua tulla työnnetyksi pois.

Hän puhui kuinka hän haluaa paljon aikaa ja huomiota ja näkemisiä, ja sanoin pystyväni kyllä siihen. Että itsekin haluan parantaa. Mun näkökulmasta hänelle oli kuitenkin vaikeaa luopua tinderistä ja muista naisista. Ja sen mä päätin, että mun täytyy olla kyllä siinä mielessä ainoa. Olin jo itse taas jättäytymässä pois, jollei hän pian sano, että valitsee mut eikä yhtään niitä muita. Kirjoitin hänelle pitkän rakkauskirjeen, mikä on mulle tyypillistä, olen kirjoittanut niitä hänelle monia. Kirje oli hyvin pitkälti teemalla minä vai muut – molempia et saa.

Mulle itselleni on aina ollut itsestäänselvyys, että kun tapaa jonkun kenen kanssa haluaa olla, niin automaattisesti muut jää pois. Sitä ei pitäisi joutua käskemään, vaan niin tapahtuisi jo ihan luonnostaan.

Hänelle tuo asia ei ole ikinä ollut itsestäänselvyys.

Mutta kaikesta huolimatta hän valitsi mut. Noniin, nyt voidaan olla onnellisia ja ikuisesti yhdessä. Happily ever after.

Se oli tavoite. Se oli toive. Se oli tarkoitus.

suhteet parisuhde
Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *