Johdanto

BUSSILLA NUKKEKOTIIN – yksi tosielämän rakkaustarina

Alkutarinasta huolimatta tämä ei ole lasten satu eikä kerro poneista -ainakaan kovin paljoa. Tämä on yksi tositapahtumiin perustuva rakkaustarina muiden joukossa.

Kerron ensin omasta taustastani ja rakkaushistoriastani ennen kun pääsen tähän tiettyyn tarinaan.

Olen reilu kolmekymppinen nainen, ja ollut ikisinkkuna. Vaikka lapsia on, niin en ollut kokenut yhtään oikeaa suhdetta ja aitoja rakkaustunteita. Olin siis tässä asiassa vähän niinkuin neitsyt. Ehkä jotain lievempiä ihastuksia ja tapailuja muttei mitään vakavaa. Ja miten se on mahdollista?! Kun on jo kuitenkin tämän ikäinen. Kuvittelin että mulla on joku tunnevamma. Etten osaa tai pysty edes tuntea mitään sellaista. Tunnen kyllä voimakkaasti lapsia kohtaan, ja kauniita asioita, suloisia eläimiä, sekä ystäviä kohtaan, mutta miehet oli mulle mysteeri. (Kenelle ei olisi?)

Mua alkoi kiinnostaa pojat vasta yläasteen jälkeen, muttei ikinä ollut mitään kummempaa, eikä mulla ollut suurempia tuntemuksiakaan keneenkään. Saatoin ajatella joitain söpöinä ja siihen se mulla lähinnä jäikin. Yläasteella vielä pukeuduin Spice Girls-paitoihin ja vastaavaan, mutta sen jälkeen aloin kehittää omaa tyyliäni. Ensin ehkä muistutin lähinnä Baby Spicea yltäpäältä vaaleanpunaisessa ja saparoissani. Käytin tosi lyhyitä hameita ja pieniä toppeja. Tyylini on muuttunut tosi paljon näistä ajoista. En sitten tiedä onko mun ulkoisella tyylillä ja olemuksella ollut tekemistä rakkausasioiden puutteen kanssa, varmaan on. Oon vähän havainnoinut siihen suuntaan, että mahdollisimman tavallisilla olisi helpointa löytää aitoa rakkautta, kun taas erikoisempien kanssa vain leikitään. Tämäkin on taas mun näkökulma, joku muu voi olla huomannut asian olevan ihan eri tavalla.

Olin kuullut jostain että jokaisella ihmisellä on elämässään kolme rakkautta; ensirakkaus, hullu rakkaus ja tosi rakkaus.

Mulla oli joku ihmeellinen fiksaatio erääseen suositun suomalaisen bändin laulajaan vuosia. Haaveilin hänestä yli puolet elämästäni, roikuin ajatuksissani hänessä, vaikkemme tosi elämässä tunteneet. Kuuntelin sen biisejä ja kävin keikoilla sen minkä pystyin. Kirjoitin joskus kirjeitä, annoin lahjoja. Välillä varmaan jopa ajattelin olevani hänen kanssaan kaukosuhteessa. Joten mun käsitys rakkaudesta voi olla hieman erikoinen ja vääristynyt. En itse nähnyt että tässä rakkausjutussa olisi ollut mitään väärää tai outoa. Hän vain oli mun elämäni mies ja mun kohtalo ja aivan satavarmasti mulle tarkoitettu, se oikea. Niin kuvittelin. No tämän noin kuudentoista vuoden aikana vihdoin tajusin eläneeni mielikuvassa, illuusiossa, minkä olen itse hänestä luonut. Tajusinko tämän sen takia, että aikuistuin ja järkiinnyin, ja aika tuli täyteen, vai siksi, että tapasin vihdoin tosielämässä miehen, joka jotenkin teki muhun vaikutuksen. Sitä en tiedä -veikkaan että jälkimmäisellä oli ainakin jotain osuutta asiaan. Luulen, että tämä laulaja oli mulle se ’hullu rakkaus’, tämän epätodellisuuden takia. Mies, ketä blogini käsittelee, on siis ensirakkaus (vaikka tulikin hullun rakkauden jälkeen) tai tosi rakkaus, jos laulaja olisi ollut yhdistetysti sekä ensi- että hullu rakkaus samalla kertaa.

Mä olen ollut aina jollain tapaa päiväkirjatyyppiä, vaikken ole varsinaista päiväkirjaa pitänyt sitten teinivuosien. Mulla on kuitenkin vihkoja minne olen kirjoittanut mietteitäni silloin kun asiat vaivaa päätäni. Mulle on tärkeää saada purettua mietteeni sanoiksi, mutta olen huomannut ettei mulle riitä yleensä sanat ilman kohdetta. Sama kuin puhuisi yksin. Kyllä mä haluan puhua mielummin ystäville, tai muille ihmisille. Eli asioiden käsittelyssä mulle ei ole aina riittänyt että vain kirjoitan kirjeen, vaan pitää saada myös annettua se kirje jollekin. Se on mun omaa terapiaa, että saan sanani perille ja ääneni kuuluviin. Tämän bloginkin on tarkoitus olla yksi iso merkittävä asia suhteeni käsittelyssä, aivojeni rakkausosaston opetustehtävissä. Tämän voi ottaa viihteenä, fiktiivisenä rakkaustarinana, koska en usko että tästä kannattaa juurikaan oppiakaan ottaa. Ehkä vain sillä tapaa, jos ajattelee ’älä tee näin’ -mallia.

Muhun on otettu välillä yhteyttä, että jostain aiheesta mun elämästä kirjoitettais lehtijuttua, mutta musta se olis väärä tapa. Paremmin saan sanani perille oikealla tavalla näin kun kirjoitan itse. Mun omin sanoin. Olen aiemminkin kirjoittanut blogia, mutta en ole enää aikoihin ollut aktiivinen siellä. Luulen, että useat ihmiset kyllä muistaa mut edelleen, aina välillä se tulee internetin ihmeellisessä maailmassa esille, kun olen ollut somessa useampaan kertaan jotenkin haloon kohteena, en sitten tiedä miksi. Mutta jotkut ihmiset pitää mua erikoisena ajatuksineni, tapoineni, ja kun olen ollut suhteellisen avoinkin puhumaan asioistani vaikka tiedostan sen ettei ne aina ole kovin normaaleita. Joten haluan nyt ihan syystä tällä kertaa pysyä anonyymina. Haluan kertoa ja käsitellä asiat omalla tavallani, ilman että ulkopuoliset pääsevät vaikuttamaan mun ajatusmaailmaan.