Kaksi kuukautta erosta

Istun vaaleanpunaisessa kylpyammeessa. Laitoin sinne palan vaaleanpunaista kylpysuklaata, minkä ostin eilen Normalista. Se ei vaahtoa. Mutta on ihana ja söpö muuten. Mä tykkään hirveästi lämpimästä kylvystä. Tällä hetkellä tuntuu, että se on yksi ainoista elämän iloista.

Mietin. Kuten aina. Mietin näitä joka päivä. Joka ilta nukkumaan mennessä. Joka aamu heti herättyä. Joka pyörämatka töihin ja sieltä kotiin. Joka päivä suihkussa, tai kuten nyt, niin kylvyssä.

Reilu 2 kuukautta mennyt erosta Laurin kanssa. Tämä ei ole ollut missään vaiheessa helppoa, eikä kivalta tunnu vieläkään. Päivittäin ajattelen ’mitä jos’ -tavalla. Mitä jos, en itse olisikaan silloin halunnut erota, olisin vain ehdottanut taas pariterapiaa. Meidän viime kerrat jäi huonosti kesken koronan ja koronasääntöjen takia, ja jäätiin lopulta ilman apua, mitä olisimme kuitenkin kovasti tarvinneet. Mitä jos olisimme vain alkaneet käydä ahkerasti terapiassa ja puhua siellä KAIKKI ongelmat läpi ja etenkin täysillä painottaa riitelytapoihin.

Yritimme kyllä paljon, ja monesti, ja vuosia, saada meidän suhde toimimaan, niin emmehän me luovuttaneet helpolla. Silti mietin, että jos kuitenkin olisimme vielä voineet tehdä jotain.

Mitä jos kumpikin olisimme antaneet parhaamme, eikä vain odottaneet toisen mukautuvan? Miljoona asiaa olisi voinut olla toisin. Ikuiset pahat riitelyt lopulta vaikutti liikaa. Mitä jos olisimmekin oppineet vaihtoehtoisen keinon riitelyyn?

Meillä ei ollut isoja tavoitteita. Ja se oli niin molempien toive. Mutta mitä jos olisimmekin halunneet enemmän? Menneet naimisiin tai saaneet vielä vauvan.
Yleisesti kyllä kaikkialla sanotaan, ettei tollasta kannata edes miettiä, jos ei kaikki ole valmiiksi kunnossa. Ne ei korjaisi, kun vaan pahentaisi.

Joka päivä mun suurin ajatus, mikä edelleen riistää mua, on se, ettei hän edes yrittänyt lepytellä ja saada eroa perutuksi. Ei sanallakaan. Samalla sekunnilla joka ainoa muu jonossa oleva lirkku tai entinen ohitti mut. Jos olin hetki sitten ainakin mukamas ollut ykkönen, niin pikkuhetkessä yhtäkkiä en ollut hänelle mitään, en edes samalla viivalla muiden naisten kanssa, vaan alempana. Heti tunteettomasti korvattavissa ja heti unohdettu ja muut mielessä. Tuon pitäisi mulle kertoa jo kaikki, joten miksi enää pyörittelen edes mitään ajatusta tai koko ihmistä päässäni? Mulle ei ole yhtä helppoa sulkea tunteet pois, kuin hänellä. Vaikka hän sanoikin mua tunteettomimmaksi ja kylmimmäksi ihmiseksi kenet tietää. Itse kyllä tunnen paljon ja voimakkaasti.

Mietin tosi monessa arkisessa asiassa häntä. Mietin kaikissa oudoissa asioissa häntä. Ihan kaikissa oloissa ja asioissa mietin aina vain häntä.

Milloin opin hyväksymään tämän kaiken, ja olemaan normaali ja tyytyväinen?

Miten itse havannoin masennustani, niin kun se tuli ja koveni, niin se oli kyllä voimakkaana huolimatta parisuhdestatuksestani. Mutta tässä sen jälkeen, kun aloin ’paranemaan’, niin se on tullut aina takaisin aaltoillen ja juurikin eroissa. En mä ole todellakaan onnellinen. Ja olen masentuneempi ilman häntä, kuin hänen kanssaan. Hänen kanssaan mussa kyllä ilmeni myös huonoa, mutta en sanoisi sitä enää masennukseksi. Vaan se, kun en kokenut ikinä voivani luottaa häneen. Luottamuksen puute uuvutti ja teki olon vaikeaksi.

Mutta tehtiinkö edes kunnolla mitään sen eteen, että luotto palaisi? Siihenkin olisi pitänyt pyytää apuja terapiassa.

Jos mietin mun elämää, niin en osaa ajatella sitä kenenkään muun kuin hänen kanssaan. Mä en halua treffeille, tai ollenkaan uutta miestä. Hän taas pystyy jo pikkuhetkessä ajattelemaan elämää ilman mua ja ihan kenen tahansa kanssa –siltä musta ainakin tuntuu. Ja tottakai se tuntuu epäreilulta.

Mutta, elämä mitä ajattelen hänen kanssaan, se varmaan on vain mielikuva meistä ja mielikuva hänestä. Haluan kiltin, kivan, mukavan, reilun, rehellisen, luotettavan, hauskan (ja mun hauska ei oo hähää kato mikä läski -kategoriaa) ja päihteettömän parisuhteen ja tavallisen elämän. Ja haluan myös lämpöä, läheisyyttä ja rakkautta (nämä asiat on sellaisia mitä hän odotti multa, ja en osannut oikealla tavalla antaa, joten hän varmaan ihmettelisi multa tätä lausetta), mutta ne on tultava luottavaisin mielin. Uskoisin, että jollain tapaa olin estynyt noihin, juuri sen takia, koska luotto ei pelannut, vaan sisimmässäni pelkäsin koko ajan. Mutta niitä haluan. Todellakin.

Tai halusin. Enää en voi saada mitään.

suhteet parisuhde ajattelin-tanaan oma-elama
Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *