Kehumisen vaikeus
Viikonloppuna kävin siskoni synttäreillä. Mulla oli huono päivä kuten aina, mutta yritin tsempata ja käyttäytyä. Ei ole muille, eikä etenkään syntymäpäiväsankarille mukavaa, jos yksi siellä vain masistelee. No, mä purkauduin ajatuksiani ja itkuunkin jo aamupäivällä kun laitoin siskoni hiuksia. Mietin, että hyvä että tein sen nytten ettei illalla tarvitse.
Mulle usein juhlat on normaalipäiviä pahempia, ehkä senkin takia että olen kyllästynyt aina olemaan yksin kaikkialla jos muilla on avecit. Olen itsekkäästi päättänytkin sen etten mene juhliin jos tiedän, että on sellaiset juhlat kyseessä. Mutta mun paha mieli ja synkistely ja muiden fiiliksen pilaaminen ei ole juhlien arvoista. Tänne synttäreille ei ollut kutsuttu pareina. Suurin osa tuli yksin, vaikka taisi kaikilla olla kumppani kotona. Taisi olla vain kaksi ja puoli parillista. Puolikkaaksi lasken siskoni, koska en ole selvillä hänen suhteesta.
Olivat muka eronneet, mutta kyllä se mies tuli sinne ihan normaalina, sama kun jos olisivat olleet yhdessä. En tiedä. Ja oikeastaan ei kiinnosta. Monet aina itkee eroja, ja sitten kohta taas on yhdessä. Eli en enää oikein usko muiden eroihin. Kun itsellä erot käy yhtäkkiä kuin sormia vain napsauttaisi, ja muilla on häilyvät ja sellaiset yritykset ettei heti luovuteta. Olen siis kateellinen ja katkera. Mun se virhe, mitä en itse siis kuulemma tajua, on näemmä niin iso ja merkittävä, ettei sen läpi voi päästä, tai pitää sen takia mitään harkinta-aikaa. Se on joku sellainen virhe että ’pakko päästä eroon heti samantien!’
Minä, en ehkä mitenkään aikuismaisesti käyttäydy, mutta hänen eksän/nyksän minkälie saapuessa paikalle mun miesviha nosti päätään ja olin mielummin yksin eri huoneessa kun siellä jutustelemassa. Ja olin kuin häntä ei olisi. (Mua ei kannata kutsua mihinkään juhliin missä on pareja, ennenkuin pääsen traumojeni ja katkeruuteni yli.) Täytin lahjaksi saatua keski-ikäiset ystäväni -kirjaa. Ja musta se oli hirveä. Alussa oli kohta ’entiset sukunimeni’ eli siitä tuli oletus (vaikken halua itseäni ajatella keski-ikäiseksi. Mutta siskoni onkin vanhempi) että pitäisi olla naimisissa tai olla käynyt naimisissa. Ei mulla mitään erityistä hinkua sinällään naimisiin edes ole, mutta vasten tahtoaan ikisinkkuna kaikki tuollainen kirpaisee.
Liitutauluun tuli jokaisen vieraan täyttää joku positiivinen asia synttärisankarista. Mulle se oli tosi vaikeaa. Mitään ei tule mieleen. En yhtään keksi mitä kirjoittaisin. Ja kyse ei ole siinä etten näkisi siskossani mitään hyvää, vaan siitä etten ole oppinut siihen. En ole perheen sisällä oppinut kuulemaan tai antamaan kehuja. Tästä saisi ison jutun lapsuuden traumoista. Tiedän, että tämä on väärin. Tottakai pitäisi heti keksiä siskostaan kymmenen hyvää asiaa! Mutta, mä en ole oppinut sitä muutenkaan, ystävyyssuhteissani. Siskoni on sen oppinut vaikka meillä on sa perhetausta. Hän ja hänen kaverinsa kehuvat toisiaan normaalistikin jatkuvasti.
Mun täytyy olla vain hyvin tunnevajaa ihminen. Kyllä mä helpommin keksisin kehuja kavereistani kuin siskostani (koska perhemenneisyys ja sen opit ja oppimattomuus), mutta ei se ole mulle luonnollista mitä tekisin noin vain. Eikä mun kaverit kehu myöskään mua, enkä osaisi ottaa niitä kehuja vastaan. Mulla tulisi että ”no en edes ole, mussa on se ja se vikana”. En sitten tiedä onko ne kaverinikin tunnevajaita, ettei harrasta kehumista muidenkaan kanssa, että onko mulle vain ajautunut siitä samankaltaiset ystävikseni. Tai he eivät ole mua kohtaan siinä sellaisia, koska olen siinä hankala kohde.
Mut on kuitenkin opetettu tunnevammaiseksi jo lapsuudesta, ja siksi ehkä en ollut edes aiemmin ajautunut tai ajatellut oikeita parisuhteita. En vain ymmärrä miten olen näin ristiriitainen. Mähän olen tunteellinen, itken paljon, sekä ilo että suru osaa olla vahvana mussa. Mutta mun on vaikea näyttää ja suhtautua välittämiseen ja huomionosoituksiin. Tai oli. En tiedä. Opin sitä tässä Laurin kanssa muutaman kerran yrittäessäni, avauduin, uskaltauduin ja tykästyin niihin tunteisiin. Mutta se ehkä oli virhe, olisi edelleen pitänyt pysyä tunteettomana. Koska siitä kun avauduin tunteistani, sain lähinnä palkinnoksi takapakkia. Jos uskalsin, niin en ehkä olisi saanut uskaltaa, vaan olisi pitänyt jarrutella, olla pliisumpi, olla ehkä vaikeasti tavoiteltava. Mä en tiedä mitä järkeä on tunteissa ja suhteissa, jos ei saisi tuntea ja olla niinkuin on, vaan pitäisi miettiä, että voinko nyt sitä ja tätä, jos se että mä annan itseäni niin työntääkin toista vain enemmän pois. Jos sain kuulla kehuja, niin pikkuhiljaa opin häneltä ottamaan niitä vastaan, niinä aikoina kun tuntui menevän hyvin, eikä päässä pyörinyt vain, että jokainen sana hänen suustaan olisi vain valhetta. En ymmärrä miten kukaan osaa näitä suhdejuttuja. Näemmä itse en vielä osaa tarpeeksi.
En tiedä onko hyvä vai huono oppi, mutta opin sen, ettei saa tykätä liikaa, ei saa sanoa rakastavan, ei saa olla liian kiltti ja huomaavainen toista kohtaan. Jos ei saa tehdä mitään hyvää toisen eteen, niin miten siinä voi ikinä sitten edes ajautua parisuhteeseen? Ei varmaan mitenkään. Pitäisi olla jääkuningatar, mutta silloinhan jää yksin? Vain saavuttamattomana kelpaisi. Vitsit, kyllä koko rakkaus on mulle vielä suuri mysteeri! Mä vaan haluaisin antautua kokonaan rakkaudelle. Saada jonkinlaisen sadunomaisen tunteen ja yhteyden.