Koeaika
©Anni http://anninjorinat.blogspot.fi/ -blogista
”Nyt jos tähän aletaan, niin se on ikuisuus-juttu.” Se jopa kuulostaakin pelottavalta. Mutta hän oli omalta osaltaan kyllästynyt jahkailuun aiemmissa leikeissään, kuten minäkin. En halunnut alkaa vain leikillä. Siksi koeaika. Jottei vielä tarvitse päättää mitään vakavaa. Mistä tulisi sitten ehkä pettymään. Ja sattumaan vain enemmän.
Oli pari viikkoa kun tunsin olevani paremmin läsnä koko elämässä. Olin paremmin läsnä lapsissani. Tein paljon päätöksiä, missä haluan itse parantaa. Oli sitä intoa. Viikon oli lähes täydellistä (vaikkakin lisämausteena pelko ja epävarmuus -mutta ne nyt on välttämättömät viime suhteen jälkeen), toinen viikko jotain yrittämistä ja tsekkailua.
Luulen, ettei mitään koeaikaa enää ole. Ainakaan tässä ei ole käyttäydytty enää niin, ja keskustelumme on antaneet siihen suuntaa. Kaikki päättyi yhtä nopeasti kuin alkoikin. Säälittävää, kun ei pääse edes sovitun koeajan loppuun. Päässä soi sanat ’epäonnistuja’, ’luuseri’ ja kaikki muu, mikä muistuttaa mua siitä, ettei musta ole mihinkään.
Päätimme koeajan ennakkoon loppumisen luultavasti kuitenkin tavallaan yhdessä, ja niin ettei ’suhde’ jatku. Oli selvillä mitä kumpikin haluaa, ja mihin kumpikin pystyy/ei pysty. On puhuttu ongelmista ja mistä ne ehkä johtuu. Se, että miksi ei, tuli selväksi. Tällä tavalla mun viime suhteenkin olisi kuulunut päättyä.
Taas oli tuossa päivä (tai päiviä), että tuntui etten saa mitään aikaiseksi. Makaan yksin huoneessani sängyssäni koko päivän. Välillä nousen laittamaan ruokaa tai ”pyyhkimään!”. Huudan kehotuksia mennä suihkuun ja lopettaa välillä pelaaminen. Lapsetkin tietenkin kaipaisivat huomiota. He kaipaavat äitiä. Milloin viimeksi mä olen heille sitä ollut? (Paitsi tämä viikon-parin boosti.) Olen vain yrittänyt korjata itseäni, niin että olen hoitanut heidän kanssaan vain välttämättömyydet, en mitään ylimääräistä. Joskus ajattelin olevani omille lapsilleni paras mahdollinen äiti, mutta nyt mun täytyy tsempata siinä paljon, että pääsisin taas sille tasolle. Miten ihmeessä jotkut miehet voi saada niin sekaisin? Eivät he niin ihmeellisiä otuksia sentään ole.
Mikä minä olen? Sairas ihminen? Onko sairautta olla riippuvainen toisesta ihmisestä, riippuvainen (mahdollisesta) parisuhteesta, riippuvainen toisen hyväksynnästä? Rasmuskin sanoi, että mun itsevarmuus ja onnellisuus on siitä kiinni –jostain seurustelusta. En tiedä onko se niin. Voiko se olla niin, kun en edes ole juurikaan kunnolla seurustellut, enkä tiedä mitä se voi parhaimmillaan olla. Ja musta mulle riittäisi vähemmän. Olisin onnellinen ns. hengailusuhteessakin (ei seurustelua, muttei muita kumppaneita). Aktiivista viestittelyä ja silloin tällöin näkemistä, eikä haittaa jos välillä tulee säädettyä jotain. Mutta silti yksiavioisesti. Yritän arvostaa itseäni sen verran, etten ala mihinkään, jos en ole ainoa. Mä haluan vain jotenkin tulla tykätyksi, hyväksytyksi ja pitää hauskaa. Tietenkin myös tulla rakastetuksi, mutta se olisi jo liikaa vaadittu, joten jätän sen listasta pois.
Miksen mä voi olla onnellinen siitä kun olen terve ja mulla on terveitä lapsia? Ja tällä hetkellä työpaikkakin. Ja kavereita ja ystäviä. Mulla ihan ok koti (vuokra-asunto), terveet jalat, pyörä ja bussikortti. Mun vanhemmat on lähellä ja elossa, vaikkei niin hirveän läheisiä ollakaan. Mä pidän kauniista asioista, ja mulla on paljon niitä. Mutta miten se sanotaan; rumat ne vaatteilla koreilee. Yritänkö sitä kautta kuitenkin miellyttää ja saada hyväksyntää, vaikkakin omalla oudolla tavallani? Mun silmiin kauniit asiat kun ei ole läheskään kaikille muille kaunista, vaan ehkä vähän friikkiä tai outoa, tai mautonta. Niin en oikein osaa sitäkään tehdä oikein.
Miksen voi saada lähelleni ihmistä, kuka pitää musta sellaisena kuin olen, ja siinä elämäntilanteessa kuin olen? Saisin sen puuttuvan palasen edes sivustalle häilymään jotenkin.
En aio etsiä minkäänlaista kumppania pitkään aikaan. Ehkä tässäkin ’suhteessa’ päätös olla yksin, voisi olla myös mun päätös. Mun täytyy ensin saavuttaa onnellinen äitiys ja rakastaa itse itseäni. Mä olen pitänyt itsestäni lähinnä vain silloin kun joku muukin on pitänyt musta.
Kyllä mua taas sattuu, mutta eri tavalla kun viimeksi. Koska nyt on saanut jotain informaatiotakin, eikä jäänyt vain selittämättä yhtäkkiä tyhjän päälle.
En haluaisi silti luopua nyt ihan kokonaan Rasmuksesta, kuten jouduin tekemään jo Laurin kohdalla. Mä ehkä voisin olla tekemisissä kaikesta huolimatta, vaikka tietäen ettei ole kysymys suhteesta. Tai en tiedä pystyisinkö, mutta voisin kokeilla. Mutta sehän ei tietenkään ole yksin mun päätös.