Kun tulin jätetyksi

”Antaa olla, ei jaksa, on niin hankalaa.”

Sain kuulla noi sanat vuosi sitten, kun vietin nuorimman lapseni synttäreitä. Sain kuulla ne facebook-viestillä ilman mitään johdattelevaa ’meidän pitää puhua’ -tai vastaavaa ennakkovaroitusta. Mä odotin heitä lapsensa kanssa vieraaksi syntymäpäiville mutta sainkin kunnian vain tulla jätetyksi. Mulla on edelleen tosi huono fiilis synttäreistä, tuntuu että tämän lapsen synttäreillä on huono karma, eikä mun enää huvittaisi järjestää niitä, ollenkaan juhlia niitä. Eräs läheiseni sai avioerohakemuksenkin yhtenä vuonna tämän saman lapseni synttäreillä. 

Mä olen vuoden kitunut, itkenyt, murehtinut, kaikella tapaa kriiseillyt, kärsinyt traumoistani, ollut tuskissani ikävästä, jopa kissaan. En tiedä kauan tämä kaikkiaan vie multa. Voi olla, että ensimmäinen ero vaikuttaa vaikka ikuisesti. Olen ehkä päässyt hyväksymisvaiheeseen, olen käväissyt hetkittäin vihavaiheissa, mutten ikinä kyllä oppinut oikeasti vihaamaan. Ehkä mä joskus pystyn sulattamaan asian positiivisesti ja nähdä asiassa jotain hyvääkin. Nyt en näe mitään hyvää siinä, että tutustuttiin, enkä siinä, että kokeilimme seurustella, enkä tietenkään eroamisessakaan. Kaikki on ollut vain iso virhe. Mulle kaikki oli iso virhe, hänelle mitätön hairahdus. 

Mä en halua olla kuin se putoushahmo Tuija Eronen. Vaan mun täytyy oikeasti jatkaa elämässä eteenpäin. Mulle on oltava maailmassa jotain enemmän kuin mitkään miehet.

Olen oppini saanut enkä enää aio tehdä samoja virheitä:

– En usko mitä mulle sanotaan, IKINÄ. Tunteet on todennäköisesti huijausta, jos toinen meinaa mitään siihen suuntaan väittää. Mä ainakaan en ole toisille aitojen tunteiden enkä rehellisyydenkään arvoinen.

– En ala mihinkään, jos eksiä on kuvioissa, IKINÄ. Tietää, että tulee vaan satutetuksi, petetyksi, jätetyksi toisen takia tms.

Nämä taitaa olla tärkeimmät. Olen oppinut sen, etten olisi kenellekään riittävä tai tosissaan olemisen arvoinen. Kaikkia ihmisiä ei ehkä ole luotu toisiksi puoliskoiksi. Jotkut jäävät ilman kaksoisliekkiään. Universumi on tehnyt mokia ja luonut tällaisia virhekappaleita, ketkä ei tule koskaan pääsemään panoa, säätöä tai hetkellistä hairahdusta merkittävämpään asemaan. Jos ikinä kaipaa mitään läheisyyttä tai huomiota, niin noiden on riitettävä. Tai sitten hyväksyy sen totaalisen yksinäisyyden mihin mä olen mennyt. 

Okei, olin tämän koko kirjoituksen kirjoittanut jo alkuvuodesta valmiiksi, ja julkaisen sellaisena. Tuolta musta on tuntunut ja tuntui kauan. Nyt osaan ehkä järkeillä jotain asioita eri tavallakin, ja meinasinkin muokata (kaunistaa) kirjoitustani, mutten muokannut koska ton hetken tunteet ja kipu kuuluvat nyt tähän vuoden takaisen eron mietintään. En tiedä oliko kaikki kokonaisuudessaan virhe minkä haluaisi pyyhkiä kokonaan tekemättömäksi, vai väärä aika vai mitä.