Luistellaan ja muistellaan

Muistan kun vuosi sitten kävin lasten ja Lilan kanssa luistelemassa. Ystäväni Lila oli tullut meille viikonloppureissulle. Luistelemassa Lila kuvasi kun tein piruetin ja kaaduin. Se oli ainoa kerta kun kaaduin, mutta tietenkin juuri se kerta tallentui videolle.

Sinä päivänä myös chattailtiin Laurinkin kanssa ja laitoin sen kaatumisvideoni hänelle kun halusin piristää ja ehkä näin saada nauramaankin. Ja kun Lila oli täällä sen viikonlopun, niin hän päästi mut näkemään Lauria. Hän aidosti tykkää viettää mun lasten kanssa aikaa, että hän voisi kyllä olla mun lasten kanssa. Silloin tällöin meillä käydessä Lila oli siis mulle kiltti ja ihana ja päästi mua käymään vapaalla. Vietimme Laurin kanssa perusiltaa, kunhan hengailtiin ja pidettiin hauskaa ja olinkin sitten yönkin Laurin luona. Hän silloin kertoi mulle miten sillä hetkellä koki sen hetkisen suhteensa ja mietti eroa hänestä, ja puhui kuinka mun kanssa oli taas ollut niin kiva ilta ja jopa vielä parempi aamu.

Olihan se aika tyhmää, kun varmaan kaikki tapaamisemme oli aina sellaisia, että mun täytyi pian taas lähteä pois, kun olisi tietysti ollut kiva vielä jäädäkin. Tulen illalla, lähden aamulla. Itse kyllä ajattelin aina, että jokainen hetki on parempi kun ei mitään, mutta ehkä meidän koko juttumme yksi kompastuskivi oli se kun mun täytyi aina aamulla lähteä takaisin lasteni luokse. Mun mielestä kaikki asiat olisi silti ollut vain järjestelykysymys.

Kun Lila haki mut seuraavana päivänä lasteni kanssa sieltä hänen lähikaupan pihalta, minne Lauri saattoi mut, niin se halasi mua siinäkin niin kunnolla ’kun ei tiiä milloin taas nähdään’ ja mun kaulahuivi jumiutu siinä sit johonkin ja lapset ja Lila katseli autossa mua odottaen. Mä muistan tällaisia yksityiskohtiakin. Jatkoimme siitä shoppailemaan ja silloinkin Lauri laitteli viestiä kuinka oli ollut ihanaa mun kanssa ja vähän varmisteli, että onko nyt sitten varmasti niin, että jos hän jättää sen niin saa sitten mut. Ja sanoin jotain, että tietenkin mä haluaisin olla sen kanssa. Ja seuraavana päivänä hän jättikin sitten tyttöystävänsä, laittoi mulle vielä viestin, että huomasinko kun hän oli nyt vaihtanut parisuhdestatuksensa sinkuksi. Ja kyllä mä tietenkin olin silloin siitä hyvilläni ja mietin, että ehkä nyt vihdoin voi alkaa tapahtumaan ’niinkuin kuuluukin’.

Ehkä voi ajatella, että sitten siitä lähtien me alettiin tapailemaan. Kunnes kuukauden päästä siitä aloimme seurustelemaan ja piti olla 20 vuotta yhdessä, kun hän sanoi, ettei ole ikinä tuntenut keneenkään näin kun muhun, ja lapsensa äidinkin kanssa oli kuitenkin melkein kymmenen vuotta. Meidän piti tuplata se. Kaksikymmentä vuotta ja kaksi lasta. Se oli oikeassa elämässä kaksi ja puoli kuukautta ja seurauksena hirveästi pahaa mieltä, rikkinäinen sydän, traumat, epäluottamus myös tulevaan ja kymmenen terapiaistuntoa. Varmaan tarvitsisin enemmänkin.

Elin silloin valheessa. Luulisin niin. Kun eihän noi mitkään kuitenkaan pitäneet paikkaansa.

Arvatkaapas itkenkö täällä nyt kun tämä kaikki tuli mieleeni. Hyvin naisellisesti räkä valuu itkun seassa, enkä melkein edes näe mitä tässä kirjoitan kun kyyneleet sumentaa näkökentän. 
 
Mun täytyisi kyllä jo pikkuhiljaa ryhdistäytyä tässä enemmän. En mä näiden miettimisellä saavuta mitään. Mutta tässä on nyt niin paljon ollut huonoja treffejä, niin ehkä haluaa muistaa hyviäkin ’treffejä’. Oli meilläkin kuitenkin hyvät aikamme. Ja muistot säilyvät aina.