Miksei hän vastaa?

Tämä. 

Tämä on maailman ärsyttävintä.

Mutta mikä on se syy miksei joku vastaa? 

Kaikki sanoisi aina suorilta käsin vastauksen, että ”no kun häntä ei vain kiinnosta.” 

Mun mielestä vastaamattomuus on eniten pepusta. Miksei voi sanoa suoraan? Samaa asiaa olen miettinyt monen kohdalla. Ja monta kertaa. Ja nyt tällä viikollakin. Kai se sitten on muka helpompaa olla vastaamatta ja jättää toinen vain roikkumaan. (No, on kyllä vastattu, mutta hitaasti ja lyhyesti niin se on kai melkein sama asia.)

Mulle luvattiin. Oikeasti luvattiin niin, ettei enää ikinä tee niin. Että enää ei vain katoa ja työnnä pois. 

Miten musta tämä sitten tuntuu taas juuri siltä? Onko se muka sitten eri asia kun katoaa hiljakseltaan ja työntää pois pikkuhiljaa? Luottamus kun on muutenkin hakusessa, niin miksei voi olla rehellinen. Mä en voi jäädä epätietoisuudessa vain pikkuisen tähän roikkumaan.

Mä mietin (positiivisena ihmisenä. Tai sitten liian sinisilmäisenä ja toiveikkaana), ettei kyse olisi siitä, ettei häntä kiinnosta vastata. Jos hän on väsynyt eikä jaksa. Tai ei juuri nyt jaksa keskittyä ajattelemaan. (Mitkä voisi kyllä kyseisen ihmisen kohdalla pitääkin paikkansa.) Mutta entä jos se olen vain minä, keneen yhteydenpito on hukassa, ja muihin kyllä viitsii olla yhteydessä. Voihan se niinkin olla, en tiedä.

Mä vaan haluaisin selvittää missä mennään. Ja sitä on vaikea selvittää yksin kirjoittelemalla pitkiä monologiromaaneja. 

Ehkä todennäköisin syy on se, että on ottanut takapakkia ja jokin pelottaa tai ei sitten vain enää kiinnosta. Mä en halunnut epätietoisuutta, hiljaisuutta, enkä enää mitään takapakkeja. Kun musta oli hyvin niin kuin oli aiemmin.

Mutta ilman todisteita ei pitäisi epäillä mitään.

Sitten kun taas nähdään, niin mun osalta näytelmä ’kaikki on ihan hyvin’ voi taas alkaa.