Nukkeilua

Mennäänpä välillä myös niihin nukkekotijuttuihin.

Olen huomannut itsessäni (ja näissä piireissä asiasta kyseltyäni, tämä on hyvin yleistä muillakin kuin mulla), että hurahdan nukkeihin eniten aina kun voin jotenkin huonommin. Tulee ostettua niitä yleensä kauniita, joskus muiden mielestä ehkä pelottavia, nukkeja, enemmän silloin kun on stressiä, tai tavallista yksinäisempi tai masentuneempi olo. Ehkä se on sama kun jotkut purkaa huonon olonsa vaikka alkoholiin tai herkkuihin (huonompi juttu), toiset urheiluun (hyvä juttu), niin ei se nukkeilu ole kuitenkaan pahimmasta päästä.

Mietin voisiko se olla sairaus, muttei sellaista ehkä diagnosoida. Enemmän se on apu ja keino ’sairauden’ hoitoon. Mitä pahaa siinä olisi, jos uuden nuken hankkiminen saa hetkeksi ajatukset pois surullisemmista asioista.

Miten mä nyt voin? No eilen ostin yhden nuken, ja eilisen eilen neljä.

Ajatus mun koko elämän hyvinvoinnista kyllä alkaa pelottaa, kun katsoo, ja jos alkaisi laskemaan, nukkejani. Kuinka paljon olen täyttänyt tyhjiötäni niillä? Kuinka usein olen voinut näennäisesti aika huonosti? Mutta sitten myös se, että kuinka paremman mielen olen niiden avulla saanutkaan. Terapiaa – kokeillaan välillä nukketerapiaa.

Mutta, jos vielä täsmennän, niin tuskin aina on kyse huonosta olosta. Useita uusia sarjoja olen alkanut keräämään raskausaikoina tai pikkuvauva-aikoina. Silloin kun muu elämä on rajoittunut menemisen, ja ehkä myös sosiaalisuuden puolesta, niin helpompaa on saada jotain ’omaa’ selailemalla nukkeja netistä, kuin hankkimalla vauvanvahtia ja käydä harrastamassa jotenkin ulkoa kotoa sitä omaa aikaa. Ja vauvoista olen tietenkin aina ollut loppujen lopuksi onnellinen. Tässä pätee sitten enemmän yksinäisyys kuin masentuneisuus, ja joihinkin hetkiin väistämättä yksinäisyys kuuluu enemmän ja luonnollisemmin asiaan kuin normaalisti. 

No nyt olen näitä nukkeja hommannut taas lisää, mutta en ole ihan samalla tavalla märehtinyt kuin viimeksi. Tietysti silloin kaikki oli ihan eri juttu, kuin se mikä nyt mulla on tässä äskettäin ollut. Mutta musta on parempi jos vain pystyn hoitamaan mieleni kriisit ’vain’ nukkejen kautta, eikä tarvitse kokea ihan kaikkea samaa kuin noin vuosi sitten. Mua helpottaa tietää ja tuntea totuus, eikä pitää itseä, tai sinällään muitakaan, syyllisenä. Niin jospa tällä kertaa nuket riittäisi siihen parantumiseen. (Valehtelin; nuket ei oo mun ainoa selviytymisrituaali, vaan myös suklaa. Ja tiedän etten saisi! Mä pystyn neutralisoimaan sen vaan sillon kun oon mieleltäni ok, onnellisempi. Jos en ole, niin sitä menee liikaa. Bad bad BAD!)