Olen sellainen ”tavallinen” uskovainen, niinkuin suurin osa käsittääkseni. Joulunäytelmiä olemme käyneet kirkossa katsomassa lasten kanssa ja kirkkojuhlat ja välillä rukoilenkin ja tuollaista. Mutta moni ystäväni on löytänyt uskosta elämäntarkoituksen, joten olen käynyt usein myös heille tärkeissä tilaisuuksissa.

Silloin reilu vuosi sitten ensimmäisen eroni jälkeen kävin myös seurakunnassa. Yritin, että jos saisin sen avun ja jonkun henkisen kosketuksen mistä muut puhuu. Että olisi hyvä olla. Mä en sitä saanut silloin, joten en enää odota mitään.

Kuuntelin sunnuntaina seurakunnassa uskoon tulleiden todistuksia. Ystäväni ja tuttavani siellä ns. todistivat, eli puhuivat omasta kokemuksestaan, elämästään, historiastaan ja uskoontulostaan. Osa heidän sanoistaan kosketti mua kovin. Se on se joku suuri tyhjiö mikä heilläkin on ollut aiemmin. Ja ettei mikään sitä täyttänyt, vaikka yrittivät vaikka miten. Ihmissuhteilla, harrastuksilla, päihteillä.. Vasta Jeesus täytti heidän tyhjiönsä onnellisuuden tunteella ja rakkaudella. Ja ololla, että kyllä he riittävät ja kelpaavat sellaisina kuin ovat. 

Mä en tiedä mikä mun tyhjiön täyttäisi ja miten saisin elämääni ilon takaisin. Mutta olen onnellinen, että he ovat siihen löytäneet oman keinonsa. Kieltämättä heidän elämä ja ilo ja onnellisuus kuulostaa ihanalta, mutta mä tunnen etten kelpaa edes Jumalalle. Enkä sitä kyllä odotakaan. Se ei ole noin suurissa määrin mun juttuni. Mä en halua antaa itseäni, sydäntäni, aivojani, kaikkea mun omaa, pois sen Suuremman käyttöön. Haluan silti toimia itseni kautta, enkä niin, että toimisin vain Jeesuksen lähettiläänä. Silläkin uhalla, vaikka voin huonosti.

Olen kyllä voinut niin huonosti. Jotenkin on henkisesti niin huono olla. Olen kadottanut ilon elämästäni (ja se oli ennen se ’mun juttu’). Tuntuu, että koko ajan voisin vain itkeä. Ilman mitään sen hetkistä syytä. Pelkästään yleistä pahaa oloa. Inhottavaa kun mitään asiaa en tee elämässä nyt enää hyvillä mielin ja ilon kautta. Välttämättömät asiat teen vain koska on pakko.

Säälittävimmältä tuntuu se, että olen yhden mitättömän ihmisen antanut aiheuttaa tämän mulle. Mä rakastan Lauria, mutta vain hyvää puolta hänestä. Ja se on valheellinen puoli. Hän vain esitti välillä aluksi hyvää, muttei sitä ole olemassakaan, hänessä. On varmaan joskus ollut, muttei enää. Tai ei ole ainakaan minulle. Rakastin siis jotain mitä ei edes ollut. Loppujen lopuksi hän antoi mulle vain pahimman itsestään. Mä sain ihan väärän Laurin, mikä lopulta vain satutti mua ja rikkoi mut. Tätä versiota en olisi koskaan halunnut edes tuntea. En halunnut tunteetonta, kylmää ihmisrobottia, vaan sen välittävän ja rakastavan ihmisen, mistä näin vain huijauspilkahduksia, mitä ei oikeasti ole olemassa. Tämä koko ihmissuhdekokeilu ei ollut minkään arvoista. Se vain jätti muhun niin syvät haavat ja lopulta tuhosi mut niin että jäljelle jäi vain kuori itsestäni.

Mun uskovat ystäväni sanoisivat, että se oli paholaisen tekoja. Paholainen on ottanut hänet valtaansa, jotta se itse sarvipää pystyisi hänen kauttaan tuhota muita ihmisiä. Tuhota mut ja yrittää johdattaa pahalle tielle. Itse en nyt välttämättä oikein ihan tuohon usko. Ihminen tekee itse valintansa ja itse valheillaan tai harhaanjohdatuksellaan satuttaa muita. Siis ehkä häntäkin on johdettu harhaan, mutta myös niin että hän tekee sitä muille. Hän olisi voinut valita toisen tien, ja jakaa mielummin rakkautta kuin valheita. Mutta mikä mä olen siitä syyttämään, kun en itsekään pysty enää kokemukseni jälkeen rakastaa. Tosin mä en aio ikinä valehdella tai johtaa harhaan. En aio antaa turhia toiveita muille sanomalla mitään mitä en oikeasti tarkoita.

Ja kun mä en itse näihin Jeesus pelastaa -juttuihin noin usko, niin mikä mut pelastaa ja nostaa täältä kuopasta ylös?