Kun kaikki loppuu yhtäkkiä.

Mä en tosiaan, valitettavasti, ole ainoa kuka kärsii siitä. Että yhtäkkiä kaikki loppuu, koko oletus ”parisuhteesta”. Välillä tuntuu, että on turhankin yleistä, että leikkii ensin ihanaa suhdeleikkiä, ja heivataan sitten kylmästi vain menemään.

En yhtään osaa kuvitella mikä siinä on, että ensin halutaan lähelle ja ollaan niinkin ihastunutta ja kaikki on niin ihanaa, kuin vain voi olla, vannoo ettei satuta (enää) ja tyyliin ikuisuutta yhdessä, ja sitten ihan noin vain käännetään suuntaa, ja jatketaan matkaa yksin erillään. Ilman mitään kummempia syitä, sanotaan vaan yhtäkkiä että ”ei enää”, tai ilman lainkaan selitystä, tai edes mitään ilmoitusta! Kadotaan vaan. Jotkut oikeasti tekee sellaista. Leikkiikö joku tahallaan toisen tunteilla, vai onko kyse sen toisen kohdalla epävarmuudesta tai jostain muusta? Molempia tapauksia varmasti löytyy. Ehkei he itsekään aina tiedä mitä haluaa. Ehkä joillain on itsellä vain joku tarve paeta.

Sitten ihmetellään, miksi toiset on kehittäneet itselleen valtavan suojamuurin eikä päästä sen läpi. Aiemmin päästi jonkun turhaan lähelleen, näemmä vain satuuttaakseen itseään. On luottanut toiseen aivan turhaan. Ja on mennyt siitä ihanasta yrityksestä vai rikki.
Mutta voi olla niinkin, että ilmassa on ollut merkkejä, mutta on ihastuneena itse sivuuttanut kaiken, kun on halunnut uskoa vain hyvää ja keksinyt niille oudoille tai muuttuneille asioille jonkun selityksen ja antanut anteeksi ja jatkanut normaalisti eteenpäin. Kaikki on itsestä tuntunut niin oikealta, olla yhdessä, joten ei ole vain nähnyt sitä pidemmälle. Mutta tosi asia on kuitenkin se ettei ajatuksia osata lukea, ja merkitkin voi olla hyvin epäselviä, joten olisi hyvä sanoa koko ajan suoraan missä menee. Mutta voisiko ikinä silti yllätys-jättämisiltä välttyä? Pitäisi voida!

Itse olen joka kerta huomannut jo viestittelyssä muutosta suhteen loppuvaiheilla, mutta olen selitellyt sitä itselleni toisen erakoituneella luonteenpiirteellä ja suurella oman ajan tarpeella, ja ettei hänelle samat asiat merkitse niinkuin mulle. Että ei hän edes ajattele sitä, ettei tule vastattua hyviin öihin tms. (Blogini alkuvaiheissa jo kirjoitin siitä tässä, myöhemmin unohdin vain itse uskoa omia havaintojani.) Totuus kuitenkin on, että alussa sillä oli väliä, alussa toinenkin oli ihan mukana jutussa, ja asia oli sen jälkeen muuttunut. Joten siitä pitäisi kyllä jo ottaa tosissaan, jos oma epävarmuus nostaa päätään.

Joskus näemmä toiselle voi yhtäkkiä tulla olo, ettei tässä ikinä mitään ollutkaan ja niinkuin vaan unohtaa kaiken, ja jatkaa omaa tiensä, niinkuin mitään ei olisi ollutkaan. Ja se tuntuu jätetystä epäreilulta. Oliko sen toisen tarkoitus vain satuttaa?

Lopulta me luovutetaan. Mennään muurin taakse mököttämään. Syytämme itseämme tyhmyydestä uskoa ja luottaa. Suljetaan itsemme kaikilta mahdollisuuksilta samalla kun suljemme itsemme kivuilta. Ei enää uskalla koska seuraava lopputulos pelottaa. Ei enää uskota itsekään olevamme minkään arvoisia. Kylmetämme itsemme.

Ihastus on illuusiota.

Rakkaus on tuskaa.