Siitä parisuhteen sisällä olevasta kumppanuudesta. Kirjoitan nyt kuitenkin siitä, vaikkei mulla ole siitä oikein kokemusta. Mulla on tasan yksi kokemus, mikä ei yllä millekään tasolle.

Voisin sanoa, että tämä mun ainoa mennyt ’kumppani’, Lauri, oli oikeastaan tosi huono kumppani. Jos edes oli ollenkaan mikään kumppani. En tiedä onko se sitä (huono kumppani) ollut aina kaikille, ja että onko se edelleen muillekin niin. Voi tietysti olla niinkin, että mä olen ollut hänelle ainoa, kuka ei ole kunnon kumppanuuden arvoinen hänelle ollutkaan.

Mä yritin kyllä parhaani mukaan olla hänelle kumppani, täyttää ne asiat mitkä kumppanuus parisuhteen sisällä oletettavasti vaatii. Mä yritin tulla hänen elämään, tutustua hänen tapoihin ja noin. Sen mitä nyt ajallisesti pystyin totaaliyksinhuoltajana irtautumaan omasta elämästäni. Mutta me ei ikinä yhdistetty meidän elämiä ollenkaan. Mikä ehkä yleisesti olisi näissä asioissa hyvinkin tärkeä asia, se pääpointti koko hommassa. Luulen, ettei häntä vain kiinnostanut. Häntä ei kiinnostanut MUN elämä, ja nähdä mitään vaivaa sen eteen. Hän ei juurikaan tutustunut mun elämään. Mun tapoihin mun kotona. Nyt kun miettii, niin eihän hän juurikaan edes tunne mua. Kun ei hän tullut yhtään mukaan mun perheeseen ja mun arkeen. Ja siihen olisi ollut helppo tulla, kun sanoin hänelle olevan meille aina avoimet ovet. Mutta hän ei ikinä hyödyntänyt sitä. Ja olisihan hänellä ollut aikaakin, töiden ja lapsenkin puolesta.

Hän ei ollut mulle kumppanina, vaikka odotti sitä multa hänelle. Välillä tuntui, että hän halusi mut ’hänen sisään’, muttei halunnut tulla ’mun sisään’ (ja ihme pervot mielikuvat tuosta lauseesta nyt pois, en sitä niin tarkoittanut). Ja mikään suhdehan ei pidemmän päälle kyllä voikaan toimia vain toispuoleisesti. Mä luulin, että hän näki mua pintaa syvemmälle, toisin kuin kaikki muut, ja siten hän tulikin mulle tärkeäksi. Mutta kuitenkaan loppujen lopuksi hän ei vaivautunut tutustumaan mun pinnan alle. Ehkä hän luuli ja oletti, mutta oikeastaan mitään konkreettista näyttöä ei mistään tullut. Ei hän tiedä miten hoidan perhettäni, lapsiani. Sitä, miten välillä musta tuntuu, etten jaksaisi olla yksin vanhempi, ja että mullekin tulee ongelmia ja kriisejä lasten kanssa. Hän ei nähnyt miten ole välillä hukassa äitiydessäni ja kaipaisin silloin vain jonkun kuka välittää musta, sanovan mulle että ”Ei se mitään, riittää että yrität parhaasi. Oot just hyvä noin.” Mä olisin kaivannut, että hänkin on mulle läsnä. Olisi joskus mun lähellä lohduttamassa ja kuuntelemassa. Ikinä ei ollut.
Kuin korkeintaan kaukaisesti, ja tuoden sen tunteen ettei hänelle voi kertoa mitä tahansa, koska häntä ei ehkä kiinnosta mun asiat ja mitä mun päässä liikkuu, tai hän sivuuttaisi ne ei-tärkeinä. Halusin hänet mun vierelle, enemmän myös fyysisesti. Halusin, että hän tekisi mulle tilaa, ja että hän tulisi mun hänelle raivaamalle tilalle.
Ja mä luulen, uskon, ja tiedän, että hän kyllä olisi tottunut ja oppinut elämään myös mun elämää. Jos olisi antanut itselleen mahdollisuuden meihin, niin hän olisi voinut tottua mun perheeseenkin niin, että olisi osannut olla luonnollisesti osa sitä. Ei kukaan totu toisen kotiin, toisen lapsiin, toisen tapoihin, jos käy siellä vain tyyliin kerran. Kyllä se keneltä tahansa vie hetken että tuntuu muulla kuin omassa kotonaan siltä että olisi kuin kotonaan.

Mä luulin vain, ettei mun edes kuulu odottaa noita asioita. Että ne olisi liikaa vaadittu. Niin en edes juurikaan pyytänyt sellaisia. Olin tyytyväinen siihen mitä siitä suhteesta pystyin saamaan. Oikeasti ajattelin, ja uskoin, että se olisi normaalia, ettei itse saa mitään takaisin. Että olisi jotenkin kohtuutonta vaatia jotakin hyväksymään mun lapset ja mun elämä, asettumaan myös mun kotiin, ottamaan meidät kaikki elämäänsä ja toteuttamaan myös mun haluja ja toiveita. Että miten kukaan ikinä voisi suhtautua muhun ja mun lapsiin siten kuin mä olen valmis sitoutumaan heihin. Joten mä aina annoin olla, sivuutin sen ajatuksen, että mun kanssa samaan pakettiin kuuluu myös mun lapset ja mun elämä. Olin liian kiltti, kuten aina.

Mulla kesti ikuisuus tajuta sekin, että vaikka sanoisi välittävän, jopa rakastavan, niin ei sitä välttämättä tarkoita. Ei ole rakkautta, jos itsekin ei ole valmis ottamaan askelta toisen elämän suuntaan, ja liikkumaan muutamaa (kirjaimellisesti vain muutamaa) ekstrakilometriä.

Meillä oli parisuhteen kumppanuus siis todella hakusessa. Ei meillä ollut missään välissä mitään oikeaa parisuhdettakaan. Kun eihän me yhtään eletty yhdessä. Joskus joku tuttava kysyikin multa että ollaanko me ikinä vietetty pidempää aikaa yhdessä, niinkun vaikka viikkoa kerrallaan. Ei olla. Se olisi ollut mahdollista kyllä. Hän olisi voinut vapaaviikoillaan tulla muutamaksi päiväksi, tai viikoksikin, meille. Mutta kaikki yhdessäoloajat oli kiinni mun lähes olemattomista lapsivapaista, joten pisin aika yhdessä oli yksi kokonainen päivä ja sitä ympäröivät yöt. Usein ei sitäkään, koska sen päivän aikana yleensä kävin töissä.

Mutta saahan muutkin ihmiset onnistumaan suhteita ja näkemisiä, vaikka olisi lapsia ja töitä kuvioissa. Kaikki olisi vain järjestelykysymys.
Pahalta musta tuntuu se, kun musta vaikuttaa, että hän on aina ollut muiden eteen ollut valmis näkemään enemmän vaivaa ja tulemaan enemmän vastaan kuin mun. Miksi sitten hän alunperinkään lähti mihinkään juttuun mun kanssa? Miksi piti alkaa johdattaa mua harhaan? Pitikö vain testata ja kiusata? Miksi hän ylipäänsä tuli mun elämään? 

Tässä on ’kiinnostava’ lista. Siinä siis tyttöystävä on laatinut pelisäännöt poikaystävälleen. Mä pystyisin nykyään melkein samaan 😀

Monet on tainnut vain kauhistella tuota netissä leviävää vaatimuslistaa. Mä itseasiassa ymmärrän jotenkin. Toki juuri tuossa listassa mennään jo tosi överiksi, mutta tajuan pointin. Olen tässä miettinytkin, että tekisin itsekin valmiiksi jo listan, ja JOS ikinä menen treffeille tms, niin voisin jo heti näyttää sen ja kysyä, että pystyykö mun listan asioihin. Etten turhaan tuhlaisi enää aikaa taas turhaan mieheen.

Mä ajattelen, että tuonkin listan laatinut nainen, on vain hyvin hyvin satutettu nainen. Ei hän tyhjästä noita rajoituksia laatisi (varmaan…). Itse laitan kyllä listaani joitain osin samantyylisiä asioita, ihan sen takia, koska olen huomannut, että ne on mulle tärkeitä, ja aiemmin niitä ei ole onnistuttu toteuttamaan, tai että mua on onnistuttu satuttamaan jonkun asian kautta, enkä halua enää joutua kokemaan samaa. Mä en enää tule sietämään kaikkea. Kaikki miesten ’virheet’ ei enää ole sulatettavissa.

Tällaisten listojen laatijat ovat vain (mun mielestä) traumatusoituneet huonoista miehistä ja huonoista mieskokemuksista. Mä ymmärrän, ettei enää välttämättä halua kokea samaa. Tuolla naisella on hirveästi rajoitteita, ettei mies saisi tavata melkein ketään ainakaan yksin, kavereitaankaan. Niin mä nyt näen sen niin, että hänen edellinen mies on väittänyt jonkun olevan vain kaveri, mutta ollutkin sitten enemmän, ja sillä on ollut tapana oikeasti lirkutella muille jatkuvasti, ettei ainakaan hänen silmiin meno ole vaikuttanut pelkästään viattomalta kaveritouhulta. Tottakai siinä tulee pelko päälle, että kaikki muutkin tekee niin. Mä mietin täysin samaa. Joku vapaus toki jokaisella ihmisellä on, eikä kenenkään pidä olla niin vangittuna, että jokainen liike ja jokainen sana muille pitäisi informoida kumppanilleen. En kyllä todellakaan alkaisi vaatia viestien lukemista, vahtimaan toisen kännykkää, rajoittamaan sen somea ym. Pitäisi vain jotenkin ansaita luottamus ja sitten luottaa. Voisin kyllä ehdottaa, että molemmat poistuttaisiin vaikka kokonaan facebookista, jos se olisi jotenkin ongelma.

Toi lista minkä alkuun linkitin, on tosin höhlä ja överi. Mutta siitä mun listaan. Kieltäisin vain sellaisia asioita, mitä en tekisi itsekään. Asioita, mitkä on mun mielestä itsestäänselvyyksiä. Vaatisin asioita, mitä tekisin itsekin. Mutta miehille ne ei välttämättä ole niitä itsestäänselvyyksiä. Vaatisin kyllä nykyään päivittäistä yhteydenpitoa ja huomionosoituksia, koska haluaisin tuntea, että musta välitetään, koska en enää helposti tunne niin. Traumatisoitumisesta johtuen, voin rehellisesti sanoa, etten aio ikinä olla tekemisissä kenenkään miehen kanssa, kuka on aktiivisesti yhteydessä muihin eksiinsä, kuin lastensa äiteihin. Mä haluaisin olla miehelle se ensimmäinen vaihtoehto yleisesti ottaen yhdessätekemisiin ja asioiden kertomisiin, niin ei tosiaan tarvitsisi pyytää eksiä hengailemaan tms. Enkä mä olisi tietenkään itsekään tekemisissä minkään yhdenkään vanhan eksäni tai säätöni kanssa (ellen ole tekemisissä lasten asioissa). Enkä mä sietäisi mitään ympäriinsä flirttailuja tai lirkuttuchattiviestien lähettelyjä tuttaville tai randomeille. En itsekään kirjottelisi muille miehille, ja se tosiaan olisi mulle itsestäänselvyys muutenkin jo vakavammin deittaillessakin. Mutta huonoista kokemuksista oppii sen, mitä ei enää seuraavissa suhteissa halua katsella. Tuonkin listan laatija on todennäköisesti vain aiemmissa suhteissaan tosi satutttu nainen. Miehet itse aiheuttavat sen, että naiset ylipäätään alkavat laatimaan näitä typeriä vaatimuslistoja.
 #jätetty #petetty #kyynistynyt #turhautunut #luottamusmenetetty #miesviha

Kaikenlaisissa sinkkuryhmissä ollessa, niissä juttuja lukiessa, on tullut huomattua tämä yksi ryhmä mihin itsekin kuulun. Toivonsa jo menettäneet sinkut. Sinkkuja on toki kaikenlaisia, jotkut on vapaaehtoisesti, joillain on tietoinen hyvä hetki olla sinkku, jotkut nauttii sinkkuudesta, toiset kituu siitä jne. Toiset osaa ja haluaa elää yksin tämän välihetken, mutta uskoo ja toivoo, että tulee vielä se oikea kun on oikea aika. Toion tietenkin se paras ja suositelluin sinkkuus-vaihtoehto. Mutta yksi osa-alue on ne sinkut ketkä eivät enää uskalla pariutua. On vaikea luottaa enää toisiin, ja pelkää tulevansa taas satutetuksi. Näistäkin osa on tyytyväinen valintaansa, kovettaa itsensä, ettei edes tarvitse mitään, kun taas osa silti tuntee riipaisevaa yksinäisyyttä ja kaipaisi kumppania, mutta ei odota mitään, jottei tulisi pettymään, eikä uskalla enää etsiä tai antaa edes mahdollisuuksia. Rikottuna ei enää usko rakkauteen. On luovutettu näiltä osin. Mutta silti tuntee sen kamalan yksinäisyyden. Ja se tuntuu välttämättömänä pakkona, huonona asiana.
Mä en osaa sanoa mitä silloin pitäisi tehdä.

Mutta vastaus otsikon kysymykseen: Mun mielestä saa, jos asiat ei mene jo luonnostaan niin. Mutta jotkut miehet on niin tyhmiä, että heille vain täytyy sanoa erikseen.