Niin kauan kuin muistan niin olen usein kuullut ”se Nana on aina niin pirteä ja iloinen”. Mä en tiedä mistä se positiivinen energia välillä kumpuaa, silloin kun menen kotiovestani ulos. Ehkä oikeasti olen vain hyvä näyttelijä. 

Olen ollut avoin oloissani, etten voi oikein hyvin. Mutta aina se fakesmile tulee päälle kun lähtee kotoa ihmisten ilmoille. Vaikkei silloin edes ole parempi olla. Mitä tutumpi henkilö mulle on, sitä enemmän hän saa kärsiä mun negatiivisesta energiasta. Ainakin näinä päivinä. 

Yksi päivä entinen työkaverini kyseli viestein, että miten mulla menee. Oli kakka fiilis, ja vastasin rehellisesti ettei tässä mikään ole hyvin. Seuraavana päivänä törmäsin häneen ja pikkujutustelun jälkeen hän sanoi, että hyvinhän mulla näyttää menevän, että mitä mä eilen oikein sekoilin. En mä tiedä miten sai siitä hyvin menemisen kuvan, mutta jotenkin hän sai. Mutta siinä julkisesti ollessa on vain paljon helpompaa esittää olevan fine.

Mä en oikeasti tiedä miten mulla menee. Vaikkei asioiden pitäisi olla kiinni miehistä, niin se on. Mulla on pari vuotta tässä mennyt niin, että silloin kun Laurin kanssa menee hyvin, niin olen onnellinen. Loput 10 kuukautta vuodesta, kun ollaan lähes tai täysin offline, tai kun alan huomaamaan enteitä siihen, että kohta hän taas ottaa takapakkia, niin silloin mulla on huono mieliala ja tuntuu että kaikki menee huonosti, eikä yhtään mikään muukaan innosta. Inhottavaa. En haluaisi kuitenkaan, että mun onnellisuus on riippuvainen yhdestä ihmisestä ja hankalasta, jahkailevasta suhteesta. Eli nyt sitten jos pitääkin koko loppuelämä olla ihan down. 

Tai sitten tietty pitää yrittää olla mahdollisimman paljon pois kotoa, ei-liian-tuttujen ihmisten seurassa, jotta samalla kun feikkaa muille, niin pystyy feikkaamaan vähän itselleenkin sitä positiivista energiaa.