Miesviha on ehkä asia mitä ei saisi tuntea. Tai ainakaan sanoa ääneen. Mitään vihaa ei saisi sanoa ääneen.
Mutta mitä jos on sattunut niin, ettei enää vain usko ja luota yhtään mihinkään _miehiin_?
Mulle ainakin on tässä äskettäin sanottu, etten saisi tuntea näin. En siis saisi tuntea niinkuin tunnen. Miten voi kieltää omia tunteitaan? Nehän vain on. Jos nyt tällä hetkellä vihaan kaikkia miehiä, niin sitten vihaan.
Mussa on itsessäni kai paljon samaa kuin nuorimmassa lapsessani. Monessa asiassa olen huomannut, että hän on ihan kuin minä. Nyt olen huomannut itsessäni hänen piirteitään. Kun on vihainen, suuttunut, huonolla tuulella, niin lapsi puhuu siitä tietenkin totuuden mukaisesti. Aikuisten pitäisi osata käyttäytyä. Lapseni valitsee kaupassa aina kassan myyjän kampauksen perusteella. Hän alkaa huutaa jos mennään väärälle kassalle. Jos se on mies, niin se on aina väärä. (Niillä ei kun ei yleensä ole pompulalla hiukset kiinni, tai edes pitkiä hiuksia…) Minäkin valitsen kaupassa nykyään naiskassan, mutta koska en halua joutua puhumaan miehelle edes sanaakaan. Jos puhelinmyyjä, joka soittaa, on mies, läimäsen luurin korvaan sanomatta mitään. Kauppakeskuksen käytävätyrkyttäjien, jos se on mies, ohi kuljen kuin en kuulisi sen edes sanovan mulle mitään. Ja muuta yhtä typerää ja lapsellista. Tiedän sen kyllä olevan sellaista, mutta en välitä.
Mutta mulla on nyt tämä hetki. Tällä hetkellä tämä on mun aikakausi.
En kuulemma saisi syyttää kaikkia miehiä yhden miehen virheistä. Mutta kun usko, luotto ja kaikki on mennyt, niin joskus se korostuu näin. Ajattelen, että kaikki ovat kuitenkin samanlaisia. En halua enää ikinä joutua kokemaan samaa. Mielestäni muutaman kuukauden onni ei ole loppuvuoden kivun, surun ja pettymyksen arvoista. Oikeasti nyt tuntuu, että olen mieluummin koko loppuelämäni yksin, kun yrittäisin kiduttaa itseäni taas samalla tavalla. Nyt on pari vuotta mennyt näin, ja tuntuu, etten kestä enempää. Kun en kestä edes tätä.
Mun ei kuulemma tarvitse ihmetellä, jos kaverit ei enää viihdy mun kanssa kun en ole enää kivaa seuraa. Koska voin huonosti ja olen surullinen. Mua oikeasti sattuu, ja on vaikea teeskennellä koko ajan. Töissä ja julkisesti voin teeskennellä iloista ja pirteää, enkä haukkua kaikkia maailman miehiä, mutta ystäville haluaisin voida olla oma itseni.
Ennen viimeisintä ’eroani’ kun sitä aavistelin ja harkitsin. Puhuin kavereille, että kohta tää loppuu kokonaan. Koska asiat oli muuttuneet toisen toimesta taas noin vaan yhtäkkiä. Niin pari kaveria sanoi, ettei ne ala kuuntelee multa taas samaa kuin aiemmilla kerroilla. No joo, ehkei kaikkea jaksa kuunnella loputtomiin, mutta tuntui, etten voi olla avoin ja oma itseni edes kavereille. Pitää jättää puolet tuntemuksistani ja ajatuksistani kertomatta, koska he ei jaksa kuunnella enää. Ok. Ei ole pakko. Ei ole pakko edes olla mun kaveri, jos ei kestä sitä kun saatan olla huonoina hetkinä masentavaa seuraa. Tuntuu, että on vain ollut tosi yksin, mutta miksi tosiaan kuormittaa kavereita omilla murheilla…
Itse kyllä uskon, että toimisin toisin. Jos mun kaverilla olisi paha olla, vaikkakin eroaisi jatkuvasti samasta miehestä, niin kyllä mä kuuntelisin ja olisin tukena. Ja jos se siinä haluaisi haukkua kaikki maailman miehet alimpaan helvettiin, niin mä varmaan haukkuisin sen mukana -riippumatta siitä mikä oma suhdetilanne silloin olisi.
Tietenkin tiedän olevani nyt [taas] vaikea. Ei ihmiset jaksa mun surua ja kärsimystä. Kai tähän auttaa vain aika, ja se, ettei ole ollenkaan tekemisissä. Mulle tulee hirveän paha mieli joka ainoasta viestistä mitä saan häneltä, koska ei niissä enää ikinä lue sitä mitä haluaisin niissä lukevan. Mä olen yrittänyt saada itselleni muuta ajateltavaa, muttei tunnu auttavan uudet harrastukset, tai enää uusi kampaamokäyntikään.
Olen paljon miettinyt asioita. Tottakai mä pärjään. Pärjään yksin paremmin kun hyvin. Oikeastaan aina olen ollut yksin. Mutta tottakai sitä miettii omia vikoja, miksei kelpaa. Miksi en kelpaa kumppaniksi rakkauteen?
Mikä mussa on sellaista, että musta on helppo luopua. Mut tuntuu olevan niin helppo jättää. En haluaisi olla helposti jätettävä ja helposti korvattavissa. Meidän ”ero” meni viimeksi niin, että musta kaikki oli ollut tosi hyvin. Paremmin kun ikinä. Ja sitten, tosiaan juuri kun kaikki on niin hyvin kun voi ollakin, niin peruutetaan, otetaan kunnon takapakki. Tottakai mä olen että häh miksi ihmeessä. En mä halunnut niin, olin just tyytyväinen tuohon juttuun. Ja kun mietin, niin oikeastaan meillä ei ikinä ollut yhtään mitään riitojakaan, edes aiemmilla kerroilla. Olen jokaisen ”eron” jälkeen ihan puulla päähän lyöty, kun en vain tajua. Hänen kohdalla käsittääkseni ainakin pari eroa aiemmin on ollut niin, että heillä on ollut riitoja ja mennyt kauan huonosti. Eikä jätetty edes huonosti menemisen takia vaan sinnitelty ja yritetty jatkaa. Mietin, että miksi mä en ole sinnittelyn arvoinen, etenkin kun mikään ei ole edes ollut huonosti. Miten muut on olleet mua parempia siinä, että heidän kanssaan on voitu kauan yrittää huonosti menemisen jälkeenkin. Mun kanssa ei päästä edes huonosti menemiseen ja riitoihin asti. Luulen, että isoin syy siihen miksi menen aina niin sekaisin ja maahan näistä, on juuri se, että mun mielestä jokainen ero on tapahtunut ilman syytä yhtäkkiä, silloin kun kaikki on hyvin tai ihan ok. Olisi helpompi erota niin, että on kauan riidelty, niin ei olisi niin yllätys.
Mä viihdyin hänen kanssaan, meillä oli kivaa, yritin nähdä aina kun voin. Halusin olla ja nähdä mahdollisimman paljon. En mielestäni vaatinut liikoja tai yhtään mitään väärää. Joustin paljon. Esimerkiksi, ettei hänen tarvitse edes tulla meille ikinä, vaan mä voin liikkua aina sinne. (Mikä kuulostaa tyhmältä, mutta hänelle se on aina ollut ylitsepääsemättömän iso asia.) Ja mä uskoin, että hänkin viihtyi mun kanssa. Välillä joissain asioissa hän sanoi, ettei muut tekisi niin hänen kanssaan. Kai mä ajattelin, ja toivoin, olevani spesiaali. Ja itseasiassa enemmän hän sanoi mulle ’isoja asioita’ kuin mä sille, joten uskoin oikeasti merkitseväni jotain tärkeää ja enemmän. Ja jotenkin vaikutti siltä, että hän saisi sanoa ja tuntea miten haluaa, eikä siinä ole väärää missään vaiheessa. Ettei niille ole väärää paikkaa ja aikaa. Mutta heti, kun mä sanon vaikka rakastavani, niin se on ehkä liian iso asia ja merkki, että pitää lähteä karkuun ja lopettaa kaikki. Vaikka, olisi mun täytynyt muistaa historia ja hetkessä mielen muuttumiset sun muut. Mutta kun halusin uskoa, että tällä kertaa ollaan tosissaan. Mulla on päässäni tosi monta lausetta, mitä hän on sanonut ja mietin nyt, että miksi hän ikinä edes sanoi niin. Kuvaannollisesti, miksi hän joskus olisi antanut, ja antoikin, mulle puolet omasta suklaalevystään, jos nyt voisin saada enää vain yhden palan? Yksi pala on vain kidutusta.
En yhtään tiedä. Tosi vaikeaa. Mutta kaikki tämä on tuonut hyvin paljon tätä Disney-prinsessa -fiilistä:
Mä olisin halunnut vain sekä parhaan ystävän, että kumppanin, samassa pakkauksessa.
Mulla on ihan hirveä ikävä sitä ihmistä. <3
