… Niinkun yli kuukauteen! 

Mulla ei ole kesälomaa. Eli lähinnä vain töitä ja lapsia. Johonkin väliin olen yrittänyt saada vähän vapaata. 

Lapset oli vuoronperään kipeinä, ja tosi monella läheisellä on ollut/on vakavampiakin tauteja. Tukiverkosto lasten hoidon suhteen on senkin takia nyt vähäinen, ja tuntuu että lasten hoidon järkkäily töiden ohella kuormittaa paljon. Kesäpäiväkoti on kauempana (se häiritsee työpäivän pitenemisen ja mahdollisen sateen tai ylikuuman helteen takia, ei ylimääräisen hyötyliikunnan), ja viikonloppuhoidot, silloin kun on viikonloppunakin töitä, on järjestelyjen takana, koska aiemmat hoitajat ei enää kykene niihin hommiin. 

On huono omatunto siitä, etten ehdi viettää juurikaan kesää lasteni kanssa. Vaikka heillä on kesäloma. Heidän kuuluisi tehdä, mennä, käydä, nauttia -lomailla. Eikä vain olla kotona ja odottaa kun tulen töistä eikä sitten jakseta lähikauppa- ja ruokahommia enempiä. Mun kanssa ei tule mitään reissuja tehtyä nyt kun ei ole sitä vapaata. Onneksi yhdellä lapsellani on aivan ihana kummi, Lila, ja hän vie lapseni reissuun. Käytin mä mun lapset sentään tivolissa ja hoplopissa. Helsingin Barbie-näyttelyyn olisi kyllä vielä pakko päästä!  

Mies- ja parisuhdeasiat tietenkin aina kiinnostaa (mua ainakin toisten elämistä). Että mitäs mulle sillä saralla kuuluu..?

En etsi miehiä, enkä seurustele. En uskalla. Haluaisin joskus taas seurustellakin, omalla tavallani. En siis edelleenkään uskoisi olevani 24/7 yhdessäolo ja yhdessäasumistyyppiä, välttämättä ikinä. Mutta mä pelkään edelleen paljon vakavampaan suhteeseen alkamisjuttuja. Traumatisoiduin kovasti viime kerrasta, enkä osaa täysin luottaa, täysin hypätä mukaan. Ehkä joskus, mutta se vie aikaa. 

Olen kyllä tällä hetkellä ns. sitoutunut, eikä tietenkään edes huvittaisi mikään muu tai ketkään muut. Mutta just nyt kaikki on hyvin näin kuin on. Ainakin siihen nähden mitä itse tiedän, luulen tai oletan. Koska luotto ei ole täysin sadassa, niin en voi tietää, onko olemassa jotain oleellista mistä en tiedä.

Viikosta ehkä kuusi päivää mulla on luottavainen olo, että kaikki on hyvin ja silleen kuin pitääkin. Yritän muutenkin pitää yllä positiivista fiilistä. Yhtenä päivänä sitten tulee kaikki takaumat ja hirveä olo. Se pelko, että mitä jos historia toistaa itseään. Ja yritän suojella itseäni siltä, ettei enää sattuisi ainakaan yhtä paljon. Vaikka varmasti sattuisi, jos ylipäänsä on sattuakseen.   Mä en voi pelolleni mitään ja mielestäni se on ymmärrettävää, historian takia.

Jos mulla on ikinä aika mennä tästä eteenpäin, niin se on sitten kun ei enää tule epäilyksen hetkiä joka viikko, sitten kun se luotto on kasvanut ja ansaittu. Sitten kun tunnen kelpaavani sellaisena kuin olen. Ja sitten kun molemmat olisi valmiita ilmoittamaan ylpeänä vaikka koko maailmalle toisesta. Mä en enää ikinä halua tuntea olevani joku piilossa pidettävä ja hävettävä, tai vastakohtaisesti myöskään pelkästään esittelykamaa.

Kyllä musta onneksi tuntuu, että suunta on silti kuitenkin koko ajan ylöspäin. Sitä luottoa ja arvostusta kohden. 

Mutta tällä hetkellä hengailu on jees. Välillä mietin, että missä oikein mennään. Etten tiedä mitä kaikki tämä on. Tarvitseeko olemiseen jonkun sanan tai määritteen? Sitten tajuan, etten sitä tarvitse, ja että tiedänhän tasan tarkkaan missä mennään. Hengailussa, ilman paineita, suunnitelmia ym. Eli mennään juuri siinä mitä itsekin halusin, ja mitä kummempaan en itsekään edes vielä pystyisi. Voihan sitä nauttia, tykätä ja olla ilman parisuhdestatuksiakin. 

Kuvat googlehaulla ”disney princess, art (+pink hair)”