Okei, on äitienpäivä. Luulen, että jokapaikkaan on siihen liittyviä postauksia. Mä en kuitenkaan keskity äitienpäivään vaan yksinäisyyteen. 

Mulla on kolme lasta, joten tämä voisi olla mulle hyvä päivä. (Ja arvostan ja rakastan ja olen kyllä kiitollinen niistä.) Mua kuitenkin nämä äitienpäivät on aina vain ahdistaneet. Ehkä se mielikuva, että tätä päivää vietetään perheenä, ja että lasten isä(t) yhdessä lasten kanssa järkkää äidille ylläriä. Enkä mä edes kaipaa lahjoja tai mitään erikoista, kun vaan pelkästään rakkautta. Mulle tämä on yksi päivä muiden joukossa. Päivä, jolloin tiskaan ja kaikkea muuta tavallista. Tänäänkin mukavasti 2/3 lapsista on kuumeessa.

Tässä reilu viikko sitten vietimme ystäväni syntymäpäiviä. Hän on ihanassa suhteessa hyvän miehen kanssa, kuka selvästi rakastaa häntä koko sydämestään. He ovat mulle yksi rakkausmalli, yksi sellainen esimerkki millaiseen suhteeseen haluaisin itsekin joskus päästä. Muut hänen kaverit keitä sinne tuli vieraiksi, olivat myös  vakavissa parisuhteissa. Joku tuli miehen kanssa, ja oli koko illan onnellisesti kiinni hänessä, joku tuli yksin, mutta tiesin, että kotona häntä odottaa kumppani. Mä olin ainoa yksinäinen. Siellä ei ollut yhtään sinkkumiestä. Eikä yhtään sinkkunaista lisäkseni. Mä olen aina se sinkku. Olen kyllä siihen tottunut, mutta välillä se kirpaisee enemmän tai vähemmän. Se olo, etten itse ole kenellekään yhtään mitään. 

Juhlat oli kivat ja meni hyvin ilman suurempia draamoja kenenkään osalta. Osasin pitää hauskaakin. En edes kännipäissäni ottanut yhteyttä keneenkään kehen ei pidä ottaa yhteyttä, vaikka vähän olisi mieli tehnyt. Silti kotiinpalatessa tuli itku siitä yksinäisyydestä. Muut sai illan päätteeksi käpertyä toisen viereen. Mä olen aina yksin ja kaipaisin myös joskus jotain läheisyyttä. Tuli olo, että ensi kerralla kun kutsutaan juhliin, niin kysyn keitä tulee ja heidän parisuhdetilanteensa ja koen oikeudekseni kieltäytyä tulemasta vaikka vain henkisen kivun vuoksi, jos olen taas se ainoa säälittävä yksinäinen luuseri.

Tosin pelkkä läheisyys ei riittäisi mulle, sitä nyt varmasti jostain saisi. Vaan kaipaan syvempää läheisyyttä. En tiedä mikä mussa on, olenko kuitenkin niin nolo ja hävettävä, ettei kukaan vaan viitsi olla mun kanssa, kun varatutkin ehdottelevat ties mitä ja että ”eihän kenenkään tarvitse tietää”. En mitenkään halua sekaantua varattuihin muutenkaan, mutta haluaisin olla sen verran arvokas, ettei mua tarvitsisi pitää piilossa. Aiemminkin muissa tapauksissa olisin kelvannut miehille vain sala/pettämishommiin. Ehkä se olisi se mun rooli. Jos musta ei muuhun ole, ja siihen vain kelpaisin. En tiedä. En halua ottaa kokeilla ja ottaa selvää.