Vuoden ajan mun ja Laurin suhteen jälkeistä itkua, murehtimista, odottamista, loputonta miettimistä… Voisiko mullakin olla joskus aika viisastua?

Olen paljon ollut sillä kannalla, että joskus tulee vielä meidän aika. Uusi aika. Se kerrankin oikea aika. Ja olen nyt jo ihan ok-fiiliksellä tyytynyt odottamaan, että tulee JOS tulee, ja tulee silloin kuin tulee, tulee mitä tulee. Asiat menee niinkuin kuuluu. Ne menee niin ihan itsestään. En ole ollut oikein ’luovuttaja’, ainakaan kokonaan ajatuksissani, vaikka kaikki yrittää järkeillä mulle eniten sitä vaihtoehtoa; luovuttamista.  

Mulla kun on ollut se olo, että mutta kun mä tunnen, niin silloin niin on oltava. Kyllä mun fiilikset sanoisi, jos kaikki olisi väärin. Olen niin paljon luottanut omiin tunteisiini. Ja ehkä siinä ei ole mitään väärää. 

Sitten välillä tulee se ’normaali’ ajatus, että mun ei kuulu eikä tarvitse alentua huonompaan kohteluun tms. Se normaali ajatus tulee silloin kuin tajuan kuinka paljon hän on mua sattunut. Kuinka paljon mua on satutettu salaa tai tahallaan ja kuinka väärin mua kohtaan on toimittu. Kuinka väärin se olisi ollut, olisi sitten kyse ollut kenestä tahansa. 

Mä itse (oma kehu haisee) olen tosi kiltti. En ole paha, tai mitenkään epäreilu. Olen rehellinen ja luotettava. Ja pystyn sanoa nämä niin, että olen tosissani ja tiedän monen muunkin antavan tuohon   omankin sanansa. Mä ansaitsen toiselta mullekin päin ihan samaa, ja Lauri ei ikinä pystynyt siihen, enkä tiedä pystyisikö ikinä. 

Hän oli hyvin mustasukkainen, enkä olisi saanut tehdä mitään, puhuakaan kenellekään miehelle. Ja mä en koskaan häneen keskittyessään edes tehnyt niin. En flirttaillut, en chattaillyt, en lörpötellyt yleisiä asioita enempiä muille. Eikä mua olisi edes kiinnostanut. Koska mulle riittää yksi, josta välitän. 

Se, mitä häneltä sain takaisin, oli sitä, että kuulin myöhemmin hänen puhuneen musta muille huonoja ja negatiivisia asioita. Jos alkaa jonkun kanssa, ja välittää toisesta, niin ei terve ihminen vain tee niin. Hän oli jatkanut aktiivista yhteydenpitoa eksään, satunnaista näkemistä, todennäköisesti flirttiä ja ehkä pettämistäkin. Hänelle ei vain riittänyt yhden huomio. Vaikken sinällään mitään tehnyt väärin tai pilannut mitään, koska tein parhaani + olisin tehnyt enemmän, jos hän olisi edes kertonut silloin mulle mitä haluaa. Tuntui ja tuntuu vain pahalta ajatella, että hän on jutuillaan saattanut tehdä musta muiden silmiin jotenkin huonon, epämiellyttävän tai säälittävän ihmisen. En tiedä miksi kukaan tekisi niin. No, mä kirjoitan hänestä blogia (luvan kanssa), mutta silti yleensä yritän vain ymmärtää ja puolustaa ja nähdä hyvät asiat ennen huonoja. 

Mua edelleen sattuu, ja vuoden takaiset muistot kirpaisee. Kun tulee esiin kuva jostakin ’vuosi sitten’ muistosta jonnekin, niin mietin, että miten hän pystyi tekemään mulle noin. Että tossa kuvassa hän on niin, että oli pyytänyt sinne eksänsä eikä mua, eikä kertonut mulle siitä, mietin, että varmaan se eksä otti ton kuvan. Ja me silloin seurusteltiin, ja olin itsekin sillä hetkellä vapaalla. Yksin. Että on reilua.

Samoin kuin se mitä on myöhemmin kuullut, että sen muka-seurustelumme aikana oli kirjoitellut ties mitä lirkutteluviestejä toisellekin. Todennäköisesti myös kolmannelle ja neljännelle.

Vaatia ja odottaa nyt muilta sitoutumista ja luottoa ja itse toimii kuin mikäkin. En edes keksi mikä.

Tuollainen mies ei edes ansaitsisi mua. 

Kuitenkin vuosi sitten olin niin rikki. Täysin hajalla. Nyt sirpaleet on löyhästi teipattu. Ja maailman hirvein tunne on kun toinen (kenestä välittää) sanoo ettei voi enää nähdä. Ollenkaan. Ja en tiedä kuin monta kertaa mä olen sen sietänyt, tai siedän, samalta ihmiseltä.

Mietin tässä nyt näitä vanhoja juttuja. Se kuulostaa pahalta, oli paha ja on paha asia. 

Miksi sisimmässään hyvä ihminen tekee pahoja asioita muille, etenkin jos väittää välittävänsä? Mä niin toivon, että joskus hän pääsee näistä tällaisista ongelmista yli ja on vapaa pahuudesta. Sitten vasta hänkin pystyy olemaan joskus aidosti onnellinen. Mulla itselläni tuntuisi varmaan siltä kuin olisin kahleissa, että joku pidättää ja pakottaa toimimaan väärin. Niin kauan kun hän on näissä pahuuden kahleissa, niin en enää antaisi mahdollisuutta mihinkään uuteen.  En antaisi mahdollisuutta enää mihinkään ehkänytvoisikokeillavähän-yritykseen ja mitä-sitten-jos-viikonpäästä-jänistän-tai-muutan-mieleni, vaan mun täytyisi olla varma, että mikään ei olisi niin tai näin vähän sinne päin vaan totta, täydellistä ja varmaa ja pysyvää. Ja nimenomaan tämä on mun kannalta sitä viisastumista. 

Viisastun siinä, etten enää välttämättä odota. En odota, että hän on käynyt kaikki muut läpi ja sitten tajuaa että olisin ollut ehkä sopivin ja se oikea. Kun ne kaikki muut olisivat sitten huomanneet mihin hänestä on -tai ei ole, niin he eivät enää lämpene hänelle ja lopulta minä, ja ehkä joku toinen, jäisi siihen ainoina ketkä kiltisti kaikesta huolimatta pysyy siitä eikä väisty. Siinä vaiheessa tajuaisin, että hei mä olin oikeasti viimeinen vaihtoehto. Ja sitten en enää alentuisi siihen, koska vihdoin ymmärtäisin oman arvoni ja tasokkuuteni. Turhaa odotella, jos lopputuloskaan ei miellytä. Kenenkään ei kuulu olla viimeinen -tai edes toinen vaihtoehto. Vaan pelkästään se ensimmäinen.

Olisinpa koko ajan näin fiksu kun nyt yritin olla.

”Antaa olla, ei jaksa, on niin hankalaa.”

Sain kuulla noi sanat vuosi sitten, kun vietin nuorimman lapseni synttäreitä. Sain kuulla ne facebook-viestillä ilman mitään johdattelevaa ’meidän pitää puhua’ -tai vastaavaa ennakkovaroitusta. Mä odotin heitä lapsensa kanssa vieraaksi syntymäpäiville mutta sainkin kunnian vain tulla jätetyksi. Mulla on edelleen tosi huono fiilis synttäreistä, tuntuu että tämän lapsen synttäreillä on huono karma, eikä mun enää huvittaisi järjestää niitä, ollenkaan juhlia niitä. Eräs läheiseni sai avioerohakemuksenkin yhtenä vuonna tämän saman lapseni synttäreillä. 

Mä olen vuoden kitunut, itkenyt, murehtinut, kaikella tapaa kriiseillyt, kärsinyt traumoistani, ollut tuskissani ikävästä, jopa kissaan. En tiedä kauan tämä kaikkiaan vie multa. Voi olla, että ensimmäinen ero vaikuttaa vaikka ikuisesti. Olen ehkä päässyt hyväksymisvaiheeseen, olen käväissyt hetkittäin vihavaiheissa, mutten ikinä kyllä oppinut oikeasti vihaamaan. Ehkä mä joskus pystyn sulattamaan asian positiivisesti ja nähdä asiassa jotain hyvääkin. Nyt en näe mitään hyvää siinä, että tutustuttiin, enkä siinä, että kokeilimme seurustella, enkä tietenkään eroamisessakaan. Kaikki on ollut vain iso virhe. Mulle kaikki oli iso virhe, hänelle mitätön hairahdus. 

Mä en halua olla kuin se putoushahmo Tuija Eronen. Vaan mun täytyy oikeasti jatkaa elämässä eteenpäin. Mulle on oltava maailmassa jotain enemmän kuin mitkään miehet.

Olen oppini saanut enkä enää aio tehdä samoja virheitä:

– En usko mitä mulle sanotaan, IKINÄ. Tunteet on todennäköisesti huijausta, jos toinen meinaa mitään siihen suuntaan väittää. Mä ainakaan en ole toisille aitojen tunteiden enkä rehellisyydenkään arvoinen.

– En ala mihinkään, jos eksiä on kuvioissa, IKINÄ. Tietää, että tulee vaan satutetuksi, petetyksi, jätetyksi toisen takia tms.

Nämä taitaa olla tärkeimmät. Olen oppinut sen, etten olisi kenellekään riittävä tai tosissaan olemisen arvoinen. Kaikkia ihmisiä ei ehkä ole luotu toisiksi puoliskoiksi. Jotkut jäävät ilman kaksoisliekkiään. Universumi on tehnyt mokia ja luonut tällaisia virhekappaleita, ketkä ei tule koskaan pääsemään panoa, säätöä tai hetkellistä hairahdusta merkittävämpään asemaan. Jos ikinä kaipaa mitään läheisyyttä tai huomiota, niin noiden on riitettävä. Tai sitten hyväksyy sen totaalisen yksinäisyyden mihin mä olen mennyt. 

Okei, olin tämän koko kirjoituksen kirjoittanut jo alkuvuodesta valmiiksi, ja julkaisen sellaisena. Tuolta musta on tuntunut ja tuntui kauan. Nyt osaan ehkä järkeillä jotain asioita eri tavallakin, ja meinasinkin muokata (kaunistaa) kirjoitustani, mutten muokannut koska ton hetken tunteet ja kipu kuuluvat nyt tähän vuoden takaisen eron mietintään. En tiedä oliko kaikki kokonaisuudessaan virhe minkä haluaisi pyyhkiä kokonaan tekemättömäksi, vai väärä aika vai mitä.