P.S. I love you
P.S. I love you – romaaniin perustuva elokuva tuli julki noin kymmenen vuotta sitten. Mä katsoin sen silloin tuoreena, ja musta se oli, noh tylsä. Mä en tajunnut sitä yhtään. Kaikki kaverit hehkuttivat sitä, ja jutut mitä luin siitä, niin ylistivät sitä, mutta mä en vain saanut siitä kiinni. Mun leffamaku on ollut aivot narikkaan blondihömpät Cluelessin ja Blondin koston tyyliin. Disneyä unohtamatta. Että ehkä joku tuollainen rakkausdraama oli mulle sitten liian syvällistä. Vaikka onhan noi munkin lempparileffat täynnä rakkaussotkuja ja parisuhteita. Tätä leffaa on nyt näytetty ihan telkkarissakin lähiaikoina useinkin. Kavereilla ollut siihen reaktio että ”tänään se ihana leffa tulee telkkarista.” Eilen huomasin, että mullakin oli se tallennuksissa, joten lasten nukkumaan mennessä ajattelin viettää leffailtaa. Yksin tietenkin, kuten aina. Jos jaksan keskittyä siihen. Ilman seuraa en aina jaksa keskittyä salkkareita pidempään ja jollain tapaa vaativampaan katseluun.
Aloitin leffan katselun asenteella, että ehkä se on nyt mun mielestä hyvä. Mä olin ite erilainen 10v sitten, olen kasvanut siinä välissä paljon. Se miten olin itse tunteeton hömppä vailla mitään kokemusta mistään, varmaan vaikutti mun leffamielipiteeseen silloin. Ehkä mä nyt ymmärrän sitä kun olen kokenut jotain rakkaudentapaista, ja huomannut että todellakin mulla on tunteet. Kaveri sanoi että se jos mikä on tunteita herättävä elokuva, ja että varmasti nyt osaan samaistua siihen tms. Mutta ei! Minä, kuka itken melkein joka päivä, vähintään illalla suihkussa, en itkenyt leffan aikana kertaakaan. Ja musta se oli edelleen aika tylsä.
Luulen, että mä en ehkä kestä katsoa muiden rakkautta, koska mulla on mennyt usko siihen. En taida uskoa rakkaustarinoihin. Mä mietin vain, että ei tollasta voi olla ollenkaan edes olemassa. Ei ole olemassa sellaisia miehiä, ketkä noin välittää naisestaan, ja ketkä tekee mitään naisen eteen. Mulla tulee se mun katkeruus, pettymys, ja vihakin esille katsoessa noita typeriä näyteltyjä touhuja. En usko että voi perustua tositapahtumiin.
Että mun mielipide ei leffasta niinkään muuttunut, mutta en kyllä tylsistynyt kuoliaaksi tai nukahtanut. Mutta mä kun aina mietin näitä rakkaus- ja tunnejuttuja, niin ajattelin mun tämänkin näkemyksen jakaa täälläkin. Tosin, en ehkä olekaan rakkausasioissa yhtään kokeneempi kuin kymmenen vuotta sitten, senkään takia koska mun ainoa kokemus olikin yksipuolista, joten siksi en edelleenkään usko ja luota, että mikään tuollainen suhtautuminen toiseen olisi mahdollista. En kyllä usko häihinkään. Kaikki typerät hääohjelmatkin; ehkä niissä on lahjottu, palkattu tai kiristetty joku hetkellisesti muka-naimisiin. Petyin hirveästi jokin aika sitten Bridget Jones’s Baby -elokuvaankin. Tuli epäusko, että miten mies, etenkään kaksi miestä, voisi olla tosissaan ja haluta olla hänen kanssaan.
Kunnon depistely-kyynistelyfiilis taas, mutta sitä se on kun ei ole uskoa eikä luottoa.
Yleinen leffakuva googlesta.
