Bussilla nukkekotiin

3.3.2018 nanavanilla

Tatuointia ja korvareikää

©Anni http://anninjorinat.blogspot.fi/ -blogista

Mulla on melkein huono omatunto itseni puolesta kun en ole ehtinyt tänne purkaa ajatuksiani nyt entiseen tahtiin.

Mä olen ollut töissä, ja lasten kanssa, sekä kavereiden kanssa. Lapsilla on ollut loma koulusta, joten en ole pienintäkään vienyt päiväkotiin vaan vienyt töitteni ajaksi kaikki lapset vanhemmilleni. Eli he ovat saaneet olla siellä nyt paljon. Yksi lapsi (ainut kenellä jollain tapaa on isä), kävi isänsä luona muutaman päivän reissun. Itse olen saanut uudet ripset, uudet kynnet ja uuden tatuoinnin. Johonkin näihin on ollut haasteellista löytää aikaa. Kun lapset on jo töiden takia hoidossa tai yksin, niin tulee huono äiti-fiilis, jos sen lisäksi järkkää hoitoa vielä tällaisen itselle tärkeän asian takia.

Jos mulla ei olisi vielä yhtään tatuointia, niin en edes ottaisi. (Paitsi kestopigmentointi’meikkejä’.) Mun mielestä puhdas iho on kaunis. Kaunein. Mutta nyt kun niitä on, niin on sama ottaa lisääkin. Mun eksä ei tykännyt tatuoinneista. Mutta eipä mun tarvitse tässä miettiä sen, tai kenenkään muunkaan, mielipiteitä. Mulla ei ole isoja tatuointeja, vain muutamia pienehköjä, millä on mulle joku merkitys. Tai no sekin on riittänyt, että olen itse vain tykännyt ideasta. Yksi tatuointini kaduttaa, se on tuntunut väärältä varmaan koko ajan, ehkä näkyvän paikan takia, niin sen haluan joskus korjauttaa, kunhan tulee tarpeeksi hyvä peiteidea ja löydän jonkun kuka osaa sen haluamallani tavalla toteuttaa. Viime vuonna yhden jo peitin, hyvin pienen tatuoinnin hyvin pienellä uudella kuvalla, enemmän munlaisella, ja uudella merkityksellä.

Nykyään taitaa olla harvinaisempaa olla tatuoimaton kuin tatuoitu. Ja vielä harvinaisempaa on olla jollain uniikilla kuvalla. Toki esimerkiksi jokaisen lapsen kädenjälki on yksilöllinen, mutta ideat yleensä eivät ole niinkään ainutlaatuisia. Kuten itsellänikään. Yritän välttää niitä kuvia ’mitä kaikilla on’, mutta kuitenkin olen päätynyt kuviin millaisia vastaavia on muillakin. Tällainen uusin tatuointini on hyvin peruskamaa, vaikka tietenkin siitä tehtiin mun näköinen. Mutta samalla se on valitettavasti myös monen muun näköinen.

Tästä pääseekin kätevästi toiseen pinnalliseen ulkonäköasiaan mikä mulla tuli muutama päivä sitten mieleen.

Kävin korukaupassa lahjaostoksilla. Päädyin liikkeeseen missä olin käynyt viimeksi reilu vuosi sitten. Olin silloin käynyt ex-poikaystäväni kanssa ottamassa korvareiät. Silloin emme kyllä seurustelleet, vaan ehkä lähinnä tapailimme tai vastaavaa. Nyttenkin siinä oli sama myyjä, se rei’ittäjämme. Silloin korviamme rei’ittäessään hän puhui meistä niin että ”oottepa ihania” jne. Varmaan siihen viitaten, kun olemme perusmassasta poikkeavia. Hän puhui myös musta nyt siihen tapaan, ja että on kiva aina katsoa kun kuljen siitä ohi. Olin jäänyt hänen mieleen. Ja vaikkei pitäisi tällaisia asioita pähkäillä, niin mietin silti, että hän varmaan muistaa korvisepisodimmekin, siitäkin kun tuli vähän show. Joten muistaa tämän eksänikin varmasti. Olemme molemmat ehkä monille sellaisia helposti hyvin mieleenpainuvia. Niin ajattelin, että miettiiköhän hän mikä meille tuli, ja jos hän on nähnyt siellä kaupassa, tai ohi kulkevan, sen eksäni nykyisensä kanssa, niin miettiikö hän heistä samalla tavalla kuin meistä. Ovatko he ’ihania’?

Me saatiin kyllä huomiota yleensä kaikkialla. Silloin kysyinkin eksältäni, että reagoivatko ihmiset häneen silloisen eksänsä/nykyisen tyttöystävänsä kanssa heihin samallai, kun mitä meihin. Ei kuulemma. Ja musta vaikutti, että vaikka hän hyvin introvertti onkin, niin hän tykkäsi mun kanssa liikkuessaan saamasta huomiosta. Että jokin osa hänestä kaipasi ihmeksyntää ja sekoiluakin. Mulle hän välillä mainitsikin, ettei sen toisen kanssa voinut tehdä typeriä juttuja ja sekoilla, kun se olisi sitten hävennyt. Voi tietenkin olla, että samaa huomiota tulee muutenkin, mutta mun ekstroverttius tuo sitä helpostilähestyttävyyttä ja näin ollen saimme myös kuulla muiden ajatuksia, olimme erikoisia kiinnostavia ihmisiä. Kun taas toisen ’möksistelijän’ kanssa olisivat lähinnä ’mörköjä’, ketkä on parempi vain sivuuttaa. Mutta todennäköisesti loppujen lopuksi nysväily, masistelu ja negatiivisuus on enemmän hänen juttunsa, koska hän valitsi kuitenkin sen toisen. En sitten tiedä, olisiko hän tavallaan halunnut olla enemmän munlainen, ja luullut että mun kanssa saisi itsestään enemmän irti, mutta kun ei sitten pystynytkään siihen tai kokenutkaan sitä niin omaksi jutukseen, niin sitten meni näin. Nämä on taas näitä mun mietintöjä ja havaintoja, en väitä tämän olevan välttämättä yhtään lähellä totuutta.

Mä mietin kyllä jatkuvasti, että olenko ollut hänelle vain yksi suuri virhe. Tai mikä pahempaa; vain pieni mitätön harha-askel. Joku kokeilu, missä hän testaa itseään, että miten hän on valmis astumaan omalta mukavuusalueeltaan (ei ollut). Kun en todellakaan olisi halunnut olla pelkkä epävakava kokeilu. Kyllä ajatus tästä ottaa jo valmiiksi huonon itsetunnon päälle. Tiedän, ettei tälle ajatukselle kuuluisi antaa yhtään tilaa, kun eihän muiden ajatuksia voi tietää. Mä en ikinä voi tietää mitä muut ajattelee musta, mitä mä heille olen (ollut). Etenkään hänelle. Kun en ikinä päässyt hänen päänsä sisälle, eikä hän koskaan ollut tarpeeksi avoin mulle. Mun ei tietenkään pitäisi vaivata tällä päätäni, koska mä en voi näille asioille mitään. Mutta koska mä olen mä, niin mä vatvon näitä asioita siihen saakka kunnes voin täysin ymmärtää.

Korjaus: Tarkoitin kuitenkin ehkä enemmänkin korvisreikää kuin korvareikää.

Muoti Oma elämä Rakkaus Trendit

26.2.2018 nanavanilla

Aina ja ikuisesti?

Jospa vielä märehdin nyt samaan putkeen lisää tässä vanhassa.

Ehkä asiat joskus pään sisälläni helpottuu, mutta nyt vielä edelleen on näin. Nämä pahimmat mietiskely-, murehtimis- ja masenteluaikani eivät edes tule mulla esimerkiksi säännöllisesti tietyssä kierronvaiheessa. Ei oman ”kuuni”, eikä taivaan kuun tietyissä vaiheissa. Omassa kierrossani pitäisi nyt olla helpoin ja iloisin vaihe menossa. Joten tässä ei voi syyttää minkään kuun kiertoa.

Mä vielä muistan miltä ihastuminen, rakastuminen ja rakkaus tuntuu. Erittäin pahalta. Se satuttaa kun itse rakastaa, mutta rakkauden kohde ei sittenkään. Miten kipeältä tuntuu kun toinen ei näytäkään välittävän, kun ei tulekaan tarpeeksi vastaan, eikä kohtele niinkuin kuuluisi. Ne hyvät tunteet, kuten terve ikävä toista kohtaan, (ennenvanhaan hänkin kuitenkin sanoi aina ikävöivänsä,) se kaipuu toisen lähelle ja perhoset tai kipinät tai mitkä lie, ei saa enää tarpeeksi oikeutusta kun hyvien muistojen päälle jyllää huonojen tunnetilojen muistoja. Niin sen varmaan kuuluukin mennä tämän suhteen osalta, mutta jos jää päälle vähän kaikessa niin sitten ei ole hyvä. Ehkä vielä joskus unohdan tämän kaiken, jotta uskallan ottaa uuden riskin ja yrittää uudelleen. Vaikka tällä hetkellä en usko, että välttämättä pystyn enää mihinkään. ”Rakkauteen ei pysty heittäytymään, jos sydän on vielä täynnä vihaa, surua, pettymystä ja kyynisyyttä” -kuten Satu Väisänen kirjoittaa kirjassaan Sinkun elämää.

Kun tein viime viikolla tämän taktisen liikkeen kohti itsemurhaa eli vanhat viestit ja muisteleminen. Vuosi sitten kun kaiken piti tulla olemaan täydellisesti. Niin kyllä musta vieläkin tuntuu siltä. Mulla tuntuu vieläkin ihan samalta, voisin itse edelleen olla sen hetkisten sanojeni takana. Mitkään omat ajatukset ”meistä” ja mahdollisuuksista mulla ei ole muuttunut. Olisin vieläkin valmis ihan samaan. Ja sitten ne mitä on kirjoitettu kamalimpana aikana, eli eron aikaan ja sen jälkeen, niin niissäkin olen edelleen samaa mieltä. Tunnen edelleen ihan samalla tavalla, ja edelleen on samat asiat, etten vain käsitä niitä miten ja miksi. Kaikki on pysynyt mulla samana koko ajan. Samat halut, samat tunteet ja samat toiveet kun alunperin, mutta rohkeutta olisi enempäänkin. Sama eron jälkeinen hämmennys ja epävarmuus. Sama pettymys ja epäusko. Sama kipu ja tuska. Se epäreiluus ja epätietoisuus. Tiedä sitten kauan tämän kaiken voittamiseen menee.

Ja miksi mun täytyy kärsiä tästä kaikesta? Miksi mä sain nämä tunteet ja joudun olemaan sekaisin? Miksi sille toiselle tämä kaikki tuntui olevan niin helppoa, mitäänsanomatonta? Sanon sen taas; Kunpa en olisi ikinä tavannut häntä ollenkaan. Kunpa hän ei olisi ikinä laittanut mulle sitä ensimmäistä viestiä bussissa nähtyämme. Itsekin ajattelen nykyään busseja vähän kirouksena. Koska tässä ”suhteessa” tavallaan kaikki alkoi bussista ja päättyi bussien takia. Vaikka tuskin bussi on ollut ainoa ongelma. Mä vaan olin ja olen niin naiivi, etten näe muita syitä. Vaikken edes pidä sitä oikeana syynä.

Niin kauan tämä kaikki on ollut pelkkää sekamelskaa mun sisällä. Joku vihan, rakkauden ja välinpitämättömyyden sekamelska. Suunnitelmien, lupauksien ja toteutuksen sekamelska. Halun, toiveiden ja epäonnistumisen sekamelska. Ja se mitä itse olin ja millaiseksi olen tullut tuon kokemuksen takia. Miksi mun ihmisyys viedään kokonaan pois? Mä en näe, että olisin tämän ansiosta kasvanut mitenkään parempaan. Eikä näe muutkaan, koska moni on huomannut, että olen lähinnä pelkkä varjo entisestäni. Mua ärsyttää miten nää asiat meni. Miten mun mielestä niiden olisi pitänyt mennä eri tavalla. Olen vihainen siitä, että hän rikkoi mut, enkä usko enää muihin enkä etenkään itseeni. Vihaan kun hän teki mulle tän olon, etten voisi riittää ja kelvata kenellekään. Ja vaikka ehkä mä aina välitän hänestä, eikä mun mieli näemmä missään mihinkään muutu, mutta olen tosi pettynyt kaikkeen ja siihen ihmiseen. Vaikka rakastan, niin silti vihaan häntä. Mulla on tunne, että hän pilasi mut ihmisenä ja mun elämän. Kuulostaa rajulta, mutta siltä se vain tuntui silloin ja tuntuu edelleen, enkä pyytele anteeksi näitä tunnetilojani. Juuri nyt on näin, mutta toivon tietenkin, että joskus mulle tulisi selvyys ja ymmärrys ja asiat normalisoituisi.

Vai jatkuuko tämä aina ja ikuisesti? Tuntuu tyhjältä ja turhalta hukata elämää näin vajavaisena. Mutta tällä hetkellä en pysty muuhun. Pystynkö enää koskaan mihinkään, kun en luota muihin, enkä uskalla antaa itsestäni yhtään mitään, koska pelkään että mua sattuisi taas? Vai ”valunko takaisin entiseen”, kuten hän eron jälkeen väitti käyvän? Ettei ihmiset voisi muuttua, koska hän ei itsekään pystynyt. Minäkään en olisi pystynyt muuttumaan. Vaikka mun muutos oli jo tapahtunut. Kun kerran pääsee sisään ”rakkauteen”, niin siitä on vaikea lähteä, eikä entinen tie tunnu enää omalta. Helpointahan se olisi palata huolettomampaan elämäntyyliin, missä itsekin menee vain höllällä asenteella niin kukaan ei pääse satuttamaan, kun niitä ei päästä yhtään lähellekään. Kieltämättä näiden olotilojen aikana välillä tulee ikävä aikaa jolloin pystyi vain tunteettomasti pitää hauskaa. Mutta joku ratkaisu pitäisi olla kaikkeen.

Aika. Se on se aika. Niin ainakin kaikki aina sanoo.

Suhteet Oma elämä Rakkaus