©Anni (http://anninjorinat.blogspot.fi/) Kuva liittyy. Näihin olotiloihin ja näihin muisteloihin siis.
 

Kun aloitin blogini, niin mulla oli tietty tavoite. Omaan henkiseen hyvinvointiini liittyen. Päästä yli eksästä. En nyt tiedä onko siinä päästy mihinkään, mutta tässä edelleen kirjoittelen. Ensimmäinen oikea postaukseni täällä oli tämä puoli vuotta sitten -postaus, mikä nyt tänään voisi olla nimellä vuosi sitten. Tästä kaikki siis alkoi. Kunnes pian myös loppui. Bussilla nukkekotiin on kuitenkin tullut jäädäkseen.

Vuosi sitten oikeasti toivoin ja kuvittelin, että tästä koko hommasta olisi tullut paras juttu ikinä. En mä olisi mihinkään alkanutkaan, jos sen olisi tiennyt heti päättyvänkin, eikä saa vaatimattomasti edes ’sitä kahtakymmentä vuotta’. Vielä tämän ajan jälkeenkin hetkittäin mietin, mitä jos asiat olisivat menneet toisin ja olisimme vielä yhdessä. Että me olisimme me, kuusi- tai seitsemän henkisenä perheenä. Tai edelleen haaveilen yhteenpaluusta. Tai olisiko mun pitänyt alunperin tyytyä olemaan vain pelkkä säätö, jos sen ylemmäksi en voi nousta ja seurustelu pilasi kaiken. Jos sitten en olisi menettänyt kaikkea. Typeriä nämä ”entä jos” ajatukset. Kuitenkin joskus hetkittäin musta on tuntunut samalta kuin mitä Nelli Matulan uudessa biisissä ”Tää ei oo ohi” lauletaan. Se ei ole musiikkityyliltään mun makuun (tykkäsin kyllä hänestä paljon Tähdet Tähdet -ohjelmassa), mutta hän on näemmä tehnyt biisin mun ajatusten mukaan. Noh.. ei siitä sen enempää.

Jos vähän päivitän tilannettani, niin edistystä on tullut siltä osalta, etten enää tee mitään. En enää käy Kingdom Palacen* keikoilla, enkä laita viestiä, kirjeitä ym. Vaikka en mä silti hyvin voi. Mua edelleen sattuu ja olen edelleen sekaisin, enkä tiedä kuinka kauan tulen olemaan. Oma historiani huomioiden varmaan kauan. Näiden lisäksi olen saanut hetkittäistä vihantunnetta esiin, mikä ehkä on myös yksi edistysaskel. Näistä vihantunteista kirjoitin äskettäin täällä. 

Erehdyin jo pari päivää sitten ’valmistelemaan’ itseäni tähän, lukemalla screenshotteja vanhoista viesteistä. Noin tasan vuoden takaisia, ja vähän vanhempia. Ei olisi pitänyt. Tuntui ihan kamalalta. Tuntui itsemurhalta. Niin surullista, kun silloin on ollut tyhmä ja luullut sanojen olevan totta ja merkitsevän jotain. Kun nyt tietää miten pohja on vain vedetty alta. Jos ei tietäisi niin niistä viesteistä ja sanoista olisi luullut välittyvän aito välittäminen, usko ’meihin’, halu olla juuri sen toisen kanssa juuri sellaisena kuin toinen on, ja jokin rakkauden esiaste. Mä olisin halunnut merkitä niin paljon kuin niistä sanoista oletin, haluaisin merkitä. Tekee kipeää lukea sellaista nyt, kun tietää kaiken olleen pelkkää harhakuvitelmaa. Toivottavasti en enää ikinä erehdy lukemaan niitä. Mun täytyy ajatella, ettei hän ole sama ihminen, mikä kuvittelin hänen olevan. Sitä ei ollut edes olemassa. Tiedän ainakin, etten mä itse pelkästään leikkinyt tässä minkään asian kanssa, kun olen ottanut tämän kaiken näin tosi kovasti. Mä muistan millaista oli tasan vuosi sitten, kun luulin, että vihdoinkin kaikki tulisi olemaan täydellistä. Mutta näin se elämä koettelee. Ei tullut olemaan mitään mitä kuvittelin. Enkä tiedä annanko millekään sellaiselle enää uutta mahdollisuutta.

Jessica Simpson on jo teiniajalta yksi mun lemppari ”hömppien rakkauslaulujen esittäjä”, ja tämä on yksi mun lempibiisi hänen rakkauslaululurituksistaan, ja tämäkin liittyy.

https://www.youtube.com/watch?v=8FHVqM3K48U

*bändin nimi muutettu

Päätin aloittaa itse itselleni positiivuushaasteen. Yritän ainakin. Tiedän, että mulla se menee niin nykyään, että joudun väkisin syöttää itselleni ajatusta ”ajattele positiivisesti”, mutta jospa se jossain vaiheessa alkaisi tulla enemmän myös luonnostaan taas.

Olin taas lapseni harrastuksen näytöksessä yksin. Aina. Käyn aina yksin kaikki koulujen juhlat, vanhempainillat, harrastusten esitykset. Siis kaiken mitä voi olla. Kaiken missä on paljon ihmisiä, ja minne tulee suuri osa kumppanin kanssa. En juurikaan ole ainakaan huomannut muita yksin meneviä, kuin itseni. Joskus mua ei nämä juurikaan haitannut, vielä muutama vuosi sitten. Mutta ehkä kyllästyin olemaan kaikkialla sekä tekemään kaiken yksin joten katkeruus nosti nyttenkin sinkun päätä. Masenteluolot oli taas tulossa juoksujalkaa, ja se itsesääli. Mutta; onneksi se oli edes hyvä näytös. Päätin, että yritän alkaa positiivisemmaksi taas. Vaikka mun täytyy pakottaa itseni siihen, muttei elämä voi näinkään jatkua. Taas viime postauksessakin tuli niin negatiivinen pläjäys rakkausasiaakin. Se kaikki on katkeran jätetyn sinkun puhetta, miten kyllä tunnen ja ajattelen. Mutta pitäisi yrittää väistää ne olotilat ja antaa tilaa paremmille ajatuksille. Tosin mä olen pitänyt blogia sillä tarkoituksella, että voin ammentaa täällä nimenomaan näitä tunteitani, jottei oikeassa elämässä tarvitse niin paljon kaataa jatkuvasti ystävien päälle. Toki mulla on ekstrahuonojakin päiviä ja hetkiä millon en osaa olla heille avautumatta, mikäli olemme juttusilla.

Monethan ovat huomanneet mun muuttuneen, etten ole enää normaali mä. Eikä muutos välttämättä ole ollut positiivinen. Se ei voi olla sitä, jos se hankaloittaa elämää. Ja se hankaloittaa kyllä, jos huono tunne on koko ajan pään sisällä -se on silloin myös ympärilläkin. Tätä menoa jos jatkan, niin opetan lapseni negatiivisiksi elämäniloa vailla oleviksi masentelijoiksi. Siis jos jatkan tällaisen mallin näyttämistä.

Aloitan ehkä ensin niin että yritän joka asiasta löytää hyvät puolet ja keskittyä niihin (kuulostaa entiseltä minulta), muissa paitsi rakkausasioissa. Se on isoin ja vaikein asia, joten en ahnehdi ja ota kaikkea kerralla, vaan aloitan ensin kaikista muista asioista. Yritän sulkea koko rakkauden ulkopuolelle, niin ettei siitä tarvitse ajatella mitään -ei hyvää eikä huonoa. Mutta yksinolemisesta ja yksinäisyydestä täytyy keksiä positiivistakin ja keskittyä siinä niihin asioihin. Keskityn ensin muuhun hyvään ja lopulta saan kaiken hyvän mitä haluan ja ansaitsen. Mä kun en ole tehnyt mitään sellaista miksi en voisi saada. Hyvä odottaa hyvää. 

Vähän aikaa sitten poistin estot facebookista. Olin estänyt joitakin tyyppejä, mitkä toi mulle vaikeaa tai huonoa oloa. Vaikkei edes ole kaverina, joten ei edes näkisi juurikaan mitään juttuja, niin saattoi kuitenkin ärsyttää, jos näki tykkäävän tai kommentoivan yhteisen kaverin kuvaa tai päivitystä. Monta yhteistä kaveria meni kyllä silloin joskus jo ihan poistoille, ilman mitään henkilökohtaista syytä. Ja loput yhteiset kaverit, mistä itse en halunnut kokonaan luopua, niin lopetin seuraamisen, ettei ainakaan plärähdä etusivulle vahingossa jotain sellaista mitä en halua nähdä. Ajattelin nyt, etten halua enää olla niin lapsellinen, että pitää pitää estoja. Ja etten mä varmaan enää edes niin hirveästi stalkkailisi. No katsotaan miten tämä onnistuu. Mutta tarvitsin sen estohetken. Tarvitsin kokonaisen hiljaisuuden ja näkymättömyyden. Tarvitsen sitä varmaan jollain tapaa edelleenkin.

Muutkin ihmiset vaikutti muhun negatiivisen mielen tuojina -jos tiesin heidän olevan hänen tuttuja. Mun pitää keksiä keino saada muista ihmistä positiivista irti, koska eihän se negatiivinen vaikutus ole ollut heidän vikansa. Mutta olenhan mä kokonaan kadonnut ja erkaantunut niistä piireistä muutenkin. Olen harkinnut pysyvää maisemanvaihtoakin. En ole nähnyt tällä kaupungilla mulle yhtään mitään annettavaa. Olisi niin mukava ja ’helppo’ aloittaa uudessa paikassa puhtaalta pöydältä, mutta mähän en ollut sellainen luovuttaja, että valitsisin vaan ’helpoimman’ tien, ja pitää tietenkin ajatella lapsiakin. Ja mun täytyy oppia näkemään myös jälleen hyviä puolia tässä kaupungissakin. Ja kaikessa. Kuulostaisikin aika luuserimaiselta lähteä kaupungista yhden epäonnistuneen suhteen aiheuttamien fiilisten takia.

Mä haluun olla taas vanha entinen minä, ainakin parhaimmat palat siitä. Varmaan vaatii multa paljon, mutta jos edes yritän kokeilla onko edes pientä paluuta entiseen. Huonojen muistojen ja kokemusten tilalle täytyy hankkia uusia hyviä. Vaikka jonkun mielestä saatoin olla ärsyttävä ja rasittava ylipirteä höpöttelijä, niin mulla itselläni on ikävä sitä osaa musta. Ei ole kivaa aina vain murehtia ja itkeä ja kärvistellä jossain masennusoloissa. Ehkä mä olisin jollekin kelvannut sellaisena kuin olin. Ehkä jokainen ei olisi nähnyt niitä mun piirteitä rasitteena. Mä haluan olla taas mä, ja aloitan siihen pyrkimisen tekemällä itselleni oman positiivisuushaasteen. Ja positiivisuus on hyvä olla vaikka koko loppuelämän tavoite, se elämäntapa. 

(Katsotaan vaan, koska tulen tänne taas valittamaan suutuspäissäni pettymyksistä.)