Mä olen totaaliyksinhuoltaja. Ja mulla on muutama lapsi päiväkoti-iästä alakouluikään.

Eilen kun lähdin töihin, sitä ennen lapseni haettiin isovanhemmillle yökylään. Mulla oli eilen iltavuoro ja tänään aamuvuoro, joten oli kätevämpää, että he jäävät sinne yöksi, niin ei tarvitse rampata. Mulle tällainen on luksusvapaata. Kyllä sen huomaa miten on paljon helpompaa, kun voi vain kävellä bussipysäkille. Ei tarvitse kävellä ensin lapsen kanssa vajaa puoli tuntia päiväkodille (ei aina niin reipasta kävelyä) ja siellä riisua, pestä kädet, halit ja pusut, ja olla tarkkana että ”nyt sun täytyy olla reipas ja päästää äiti, äitin on pakko ehtiä just siihen bussiin”, ja sitten sinne bussipysäkille. Ja samat aina hakiessa lasta. Päiväkoti tekee ennen ja jälkeen työpäivien aika suuren mutkan, ja lisää ns. työaikaa. Olisi niin paljon kätevämpää ja nopeampaa vain mennä töihin ja kotiin, ilman päiväkotiin kulkemista ja sen aiheuttamaa mahdollista huutokiukkua ja ’kiirettä’. Tietenkin kaikilla vanhemmilla on sama asia, mutta ehkä autolla kulkevilla on kuitenkin helpompaa. Niillä ei ole minuutista tai parista kiinni, koska oma auto odottaa sen -bussi ei. Ja se kotoa-päiväkotiin matka on ehkä väsyneen kiukkuilijan kanssa helpompaa ja nopeampaa autolla. 

Kuitenkin, nyt tänään ja eilen, mulla ei ollut tätä lapsiongelmaa, ja suorastaan nautin tästä helppoudesta. Ei tarvitse stressata, että onko ajoissa päiväkodilla noutamassa lapsen, kun ei ole pakko ehtiä juuri siihen bussiin, jotta on silloin tarkkaan mainittuna 20.05 hakemassa lasta sieltä. Tottakai on huippua ja arvostan päiväkotia, kun sellainen on olemassa, mutta on se niin luksusta jos välillä tällä tavalla kaksi työvuoroa pääsee hoitamaan ilman päiväkoti-lapsi stressiä. Ja se kun aamulla heräät herätyskelloon, etkä jo monta kertaa ennen herätyskelloa käy ylös sängystä esimerkiksi kun huudetaan pyyhkimään, tai niin että puoliunissaan sängystä joutuu huutamaan komennuksia toisiaan härnääville lapsille. Tämä aamukin oli suoranaista luksusta siis. Juuri nyt olen bussissa tulosta töistä kotiin, eikä mun tarvitse koukata päiväkodin kautta. Kohta mun lapset tuodaan kotiin. Mun vapaa oli kaksi työvuoroa ja niiden välissä oleva yö, joillekin se ei ehkä olisi kummoista, mutta mulle se oli.

Tämän helppouden lisäksi oli ihanaa huomata olotilani. Mullahan on ollut omat ongelmani yksinäisyyden kanssa, ja jos on ollut vapaailta niin olen hakeutunut jonnekin kaverille yöksi kun en haluaisi olla ihan yksin kotona, jos lapset ei siellä ole. Ja, etten muutenkaan halua viettää omaa aikaa yksin, vaan muiden aikuisten ihmisten kanssa. Eilen illalla kyselin muutaman tuttuni läpi, ja yhdille menin käymään kylässä. Mutta jos en olisi saanut seuraa, niin en olisi nyt mennyt yksin baariin hakemaan muuta seuraa, vaan mulle olisi ollut ok mennä yksin kotiin. Menin muutenkin aikaisin jo kotiin -olihan seuraava päivä työpäivä. Ja mulle oli täysin ok mennä yksin kotiin nukkumaan. Olisin ehkä voinut sinne kavereillenikin jäädä. Mutta nyt osaan jo olla yksin niin, ettei se ahdista ja tunnu jotenkin pahalta, tylsältä, yksinäiseltä. Toki olisi maailman ihaninta, että tällaisissa tapauksissa olisi poikaystävä kenen luo voisi mennä, mutta kun niin ei vain ole, niin täytyy hyväksyä yksinäisyys. Ehkä mä alan pikkuhiljaa sen jo hyväksymään. Aion yrittää olla edes suht onnellinen ja tyytyväinen nyt olemaan yksin, siihen saakka kunnes (jos) löytyy joku kenen kanssa voi jakaa tämän kaiken.

Mun on ok olla näin.