Valehtelisin, jos väittäisin, etten ole juurikaan ulkonäkökeskeinen. Haluan näyttää hyvältä ja tykkään panostaa ulkoisiin asioihin. Niinkuin moni muukin. Ja vastakappalettani, sitä sielunkumppania ja kaksoisliekkiä, etsiessä, tai edes epäetsiessä, kyllä niihin ulkoisiin asioihin kiinnittää huomion. Ensivaikutelma luodaan ulkonäön perusteella, ainakin yleensä. Ellei sitten ala kirjoittelulla niin, ettei ole yhtään kuvaa nähnyt. Ja usein silloin kun näkee pitkän viestittelyn jälkeen, niin ei  hän vastaakaan sitä miltä kuvitteli hänen näyttävän.

Jos miettii vaikka randomviestittelyä, niin saman lauseen ottaa eri tavalla vastaan, jos näkee lähettäjän profiilikuvana jonkun mikä luo suhun suoran ei-efektin, tai jos kuva miellyttää ja antaa sille niin sitten jonkin paremman mahdollisuuden. Ainakin omalla kohdallani. Jotkut voi väittää muutakin, mutta osa sitten varmaan valehtelee.

Live-elämässä tapaamisessakin yleensä näkee sen toisen ihmisen ennenkuin hän avaa suunsa, tai ainakaan ennenkun asiaa on tullut niin paljon, että sen perusteella voisi luoda mielikuvaa. Toki joskus yksi sana riittää. Jos se sana on vaikka ’panisin’, niin siinä on jo riittävästi sisältöä negatiivisen mielikuvan saamiseksi.

Itse kun olen käynyt esimerkiksi deiteillä, niin mä pidän tärkeänä ensimmäisen ulkonäöllisen mielikuvan luomista ja saamista. Jos hän on ollut kuvissa pitkätukkainen rokkijumala niin tottakai mä odotan sellaisen tapaavani. Vaikka jokaisella ehkä on rennompi kotilookkikin, niin mielestäni sen aika ei ole ensitapaamisella, vaan silloin voi ja pitää panostaa kaikella tapaa ulosantiin. Näyttää se parhaimpansa, eikä tulla tapaamiseen reikäverkkareissa. Olen niin  monesti pettynyt, etten edes tunnista miestä, koska tukka ja vaatteet ei täsmää. Ja ne kengät. Voisi ehkä olla jotkut muut kuin lenkkarit. Jos joka kuvassa on vaikka ne maiharit, niin mä odotan miestä kuka on henkeen ja vereen maiharityyppiä. Kyllä mä itse haluan panostaa ja näyttää laitetumman version itsestäni, silloin kun deittimielessä tapaan uuden ihmisen. Toki mä olen sitä tyyppiä, että tykkään laittautua muuten vaankin. Itseasiassa laitan ensitreffeille ehkä normaalia enemmän härpäkettä ja korsettia, juuri siksi, että jos olen jollekin ’liikaa’, niin hän tietää sen heti, kun näkee sen överimmän puolen musta, mikä on mulle kuitenkin myös normaali arkilookkikin välillä. Tuntuu, että feikkaisin jos tulisin vain tavallisessa topissa ja hameessa, mies luulisi saavansa normitytön, ja järkyttyisi ja juoksisi karkuun sitten myöhemmin, kun näkee tämän mun omasta mielestäni paremman, monen muun mielestä huonomman, puolen musta.

Tässä välillä töissä seisoskellessani kun näkee ihmisiä kulkevan ohi, ja kaduillakin, näkee luonnollisesti myös pareja. Tai keistä olettaa, että he voisivat olla pari. Tietenkään sitä ei tiedä, jos vaikka on ensimmäiset ja viimeiset deitit kyseessä, niin vähän aiheettomasti siinä pariksi laskee. Ulkopuolisin silmin ei myöskään voi tietää heidän luonnetta, vaan tekee päätelmät ulkonäön perusteella. Ja kyllä, aivan varmasti monet muutkin kuin mä katselee ja arvioi ihmisiä, turha väittää muuta. Välillä näkee pareja ketkä näyttää aivan toisiltaan. Tiedä sitten, ovatko he kauan olleet yhdessä ja kasvaneet samanlaisiksi, vai ovatko hakeneet tai sattumalta löytäneet juuri ulkoisesti itseään vastaavan kumppanin. Kyllä mä vähän mietin, että on hyvä jos pari näyttää parilta. Ja että ulkoinen maailma heijastaa myös jotenkin sisäistä maailmaa.

Mutta sitten on niitä, keitä ei edes uskoisi ehkä pariksi. Mutta ehkä ne on pari, kun kulkevat käsikädessä. He näyttää olevan ääripäitä, eri kastia, tai jotain hyvin erilaista. Siinä vaiheessa kun ei tiedä toisten luonteista ja muusta yhteensopivuudesta, niin miettii että WHAAAT!?! Miten tollainen nainen on huolinut tollaisen miehen? Tai miten tollainen mies on saanut tollaisen naisen? Nämä on kai niitä ’pahoja ajatuksia’, liian pinnallista. Mutta välillä mun aivot ajattelee noin. No, mieti nyt; jos on jokin treenaava mies, ja sillä on tavistallukka tyttönen vierellä, kenestä huomaa, ettei panosta ulkonäköön mitenkään. Hän ei treenaa, hän ei käytä ’hienoja’ vaatteita, tai mitä muuta nyt voisi kuvitella. No luulisin kyllä, että treenaavat miehet hakee treenaavia naisia, koska muuten elää niin eri maailmassa. Joillakin kyllä eri maailmakin voi toimia. Ja tästäkään ei voi tietää taustoja. Voihan tyttö olla normaalisti eri stailia. Jos hän on vaikka juuri synnyttänyt tai sairastellut viikon putkeen, eikä siksi jaksa juuri nyt panostaa. Mutta me ulkopuoliset emme tiedä taustatarinaa vaan luomme oletuksen siitä mitä silmämme näkevät. Vaikkei ihmisiä luokiteltaisi, niin ääripääparit ulkoisesti voivat luoda ihmetystä. Miksi tuollainen kaunotar, kuka voisi ehkä saada kenet tahansa, on ottanut tuollainen nörtin?

Kumpi on tärkeämpää; että ulkoinen vai sisäinen maailma kohtaavat? Varmasti se sisäinen. Mutta tässä, niinkuin kaikissa asioissa, jokaisella on oma mielipide, ja itse hyväksyn enemmän luonne-erot mun kanssa (millaista häsläystä ja söhellystä olisi suhde missä on kaksi munlaista?!? XD ), ja toivoisin ulkoisesti jotain yhteensopivuutta. Luulen (voin olla väärässäkin) tarvitsevani myös vastakappaleelta ulkonäköön räväkkyyttä, mitä hän sitten voi vaikka tasoittaa luonteellaan. Mutta haluaisin, että olisimme ns. yhtä näkyviä, etten jättäisi toista siinä varjooni. Enkä väitä itse olevani keskimääräistä kauniimpi, mutta en nyt ole mikään näkymätön tyyppi. En tiedä miten persoonallinen-tavis yhtälö toimii, mutta kaikkihan mulle sellaista yrittää nyt tyrkyttää, että jos kokeilisin joskus sellaista.

Tiedän monia eripari-pareja, keillä menee hyvin. Mutta enemmän kyllä niitä, missä pari myös näyttää parilta.

Lisään tässä loppuun vielä, etten ole kuitenkaan tästä huolimatta pinnallinen ihminen, vaikka tykkäänkin omiin silmiin kauniista asioista. Enkä arvostele ihmistä ulkonäön perusteella, vaan arvostan kaikkia sellaisina kuin on. Ja musta on vain hyvä, että on erilaisia ihmisiä ja erilaisia tyylejä -vaikkei kaikki olekaan sitä mun lempparia. Mutta ei pidä ollakaan. Varmaan kukaan mun kaveri ei ole samanlainen kuin minä tai heitä ei miellytä samat asiat kuin mua, eikä se vaikuta ystävyyteen. Ja deittailumielessäkin annan arvoa monille asioille, ja tosiaan muiden hyvien puolien puitteissa ’vaadin’ vähemmän sitten vaikka näistä mulle niin tärkeistä hiuksista tai vaatteista. Ja muutenkin yritän päästää itseäni koko ajan enemmän ulkopuolelle siitä, etten rajoittuisi vain tiettyyn tyyliin. Silti meillä kaikilla on joku asia mikä nyt sattuu vetoamaan eniten. Vähän olen miettinyt, että mulle voisi sopia jokin aasialainen mies. Sellasta en ole edes koskaan deittaillut, vaikka olen vuosi(kymmeniä) ollut mieltynyt myös tietynlaiseen aasialaiseen ulkonäköön. Ehkä sitten joskus.

Mä en tiedä miksi mä mietin aina uudelleen ja uudelleen ja kaipaan jatkuvasti. Mitä mä hänessä edes kaipaan? Onko edes mitään syytä, vai vaan koska se nyt sattui olemaan mun ensimmäinen?

Ystäväni Savanna sanoi mulle joskus, että kun löytää sielunkumppanin tai muun sellaisen, niin sen kyllä tuntee. Mä en ollut ikinä ennen tuntenut niin, joten luulin, että se olisi ollut hän. Savannakin oli silloin varma että on, vaikkei sitä tuntenutkaan, ja sanoi, että jos meidän kuuluu olla yhdessä niin se tapahtuu. Ja hetken päästä tapahtuikin. Mutta sitten kun kaikki muutti suuntansa, niin oliko senkin määrä tapahtua? Edelleen hän sanoo, että asiat tapahtuu niinkuin niiden kuuluu tapahtua, ja ne tapahtuu sitten niin ettei mun tarvitse tehdä mitään asioiden eteen. Että vieläkin voi tapahtua mitä vaan. En sitten tiedä, edellyttääkö se sitä, että mun pitäisi elää ’Herran hengessä’.

Kun mietin, että mä en ole, enkä ole ollut, hänelle mitään. Tuntuu, että kaikki oli hänelle yhtä tyhjän kanssa. Ettei hän varmaan edes laske mua millään tavalla menneeksi osaksi elämäänsä. Se tuntuu pahalta. Koska hän oli mulle niin päinvastoin. Mä ajattelen, että hän oli mun elämässä kolme vuotta, mihin sisältyi lyhyt seurustelusuhde. Tuntuu vain, että hänelle koko suhdetta ei edes ollut. Se oli niin mitätön verrattuna aiempiin pidempiin suhteisiin, ettei sitä tarvitse edes huomioida. Että yhtäkkiä mun entinenkin olemassaolo hänelle onkin vain kuin ei olisi ollut. Kuin mua ei olisi ollut. Kuin ei olisi ikinä edes tunnettu, tai tavattukaan koskaan.

Onko elämässä nämä asiat suhteellista, ja niin verrattavissa menneisyyteen? Mulle hän oli ja on niin paljon, koska mun historia oli täynnä vain tyhjiä sivuja. Hän taas oli jollain tapaa luonut elämää jo ehkä kolmen kanssa, joten hänellä oli jo kolme lukua, tai jopa kirja ja kaksi jatko-osaa. Ja juttu mun kanssa olisi vain korkeintaan pieni ohimenevä maininta sivulauseessa. Ehkä vielä negatiivisena merkintänä. Siksi tuntuu, etten mä merkitse tässä mitään, hänelle olen muihin verrattuna ilmaa, mutta hän itse jätti mut siihen tilaan. Me mennään ihan eri linjoilla, ja tuntuu niin epäreilulta. Eikä hän edes yrittänyt saada lukua (tai etenkään kirjaa) mun kanssa täyteen. Vaikka kyllä mä olisin tuonut siihen paljonkin sisältöä, jos olisi annettu mahdollisuus. 

Ehkä mun on aika oppia suhteiden perusasia, että kun juttu on ohi, niin sitten vain ei ole mitään. Sitten koko luku menee vain suoraan silppuriin. Ja niinhän sen munkin mielestä kuuluu mennäkin. Että eksät on eksiä ja totaalista unohdettua merkityksetöntä historiaa. Omalla kohdalla harmittaa, kun se kävi vasta mun kohdalla, muttei muiden aiempien eksien kohdalla. Koska niinhän olisi pitänyt käydä myös ennen mua. Mutta siis pitäisi ajatella positiivisesti, että edes tämä asia mun kohdalla meni niinkuin kuuluu yleisesti mennä.