Jokaisella on oma käsitys missä oma raja/oman suhteen raja kulkee. Mikä on sallittua ja mikä ei? Milloin on liian mustasukkainen ja milloin on syytä mustasukkaisuuteen? Kenen kanssa saa olla tekemisissä ja millä tavalla? Onko jättämättä kertominen salailua? Onko vaihtoehtoina olla joko vainoharhainen tai luottavainen, vai mitä siihen väliin mahtuu? Onko tietyn vapauden antaminen ja hyväksyminen vahvan luottamuksen merkki? Pitääkö toisen toimintaa vain sietää, vaikka itseä epäilyttää, vai voiko kertoa miltä tuntuu ja mitä toivoisi ilman että sillä ’ahdistaa’ toista liikaa? Pitääkö silloin omaa mustasukkaisuutta piilotella? Mitä sitten jos rajattomuus ajaa väärille teille? Viattoman, kaverillisen viestittelyn ja jonkin enemmän raja voi olla häilyvä.

Tällä kertaa en puhu omasta puolestani, vaan kyselin joukolta ihania naisia heidän mielipiteitään asiasta.

A: ”Jos toinen menee aina mun edelle, niin sitten ei oo oikein.”

B: ”Mustasukkaisuutta saa tuntea kunhan se ei mee yli.”

C: ”En antais kysellä toista emäntää (bailuihin) mukaan, jos en itse olis menossa. Et en mä ihan mitä vaan suvaitsis.”

D: ”Liian mustasukkaista on jatkuva kyttääminen, puhelimen viestien salaa lukeminen tai jatkuva vaatiminen et saa niitä lukea. Suuttuu sun miespuolisista kavereista, joista kerrot ihan avoimesti.”

D: ”Tietty vapaus ja hyväksyminen osoittaa luottamusta.”

G: ”Kun sanon mustasukkaisuudestani, niin itelle tulee fiilis, ettei semmosta sais tuntea. Siksi yritän sitä peitellä, vaikka olen tosi helpolla mustis. Kokemukset on tehneet musta sellaisen”

H: ”Ite lähen siitä ajatuksesta, että molemmilla on oma elämä eikä ystäviään tarvitse rajata sukupuolen mukaan. En voi estää toista viesteilemästä ja tapaamasta muita, mutta en ehkä odota kotona. Mikä järki on parisuhteessa, jossa toista pitää vahtia ja rajottaa?”

E: ”Ei totaalikieltoa eksiin, mutta kyllä ihmettelisin, jos sinne päin olisi usein menoa (jos ei yhteisiä lapsia)”

Viestittelystä:

K: ”Siinä kohtaa kun mies viestittelee ”salaa” exälleen minun nukkuessa vieressä, niin siinä menee minun sietämisen raja.”

C: ”Jos se on sellaista viestittelyä mitä voi antaa huoletta luettavaksi, mitä ei tarvii peitellä tai salailla ja mistä ei mieti, että miten selittää ja sanoo, jos puoliso vahingossa/tahallaan ne lukis- sit on ihan ok. Jos viestin sisältö on ”olispa mun nainen sun kaltainen/mistä sunlaisia naisia saa/oot kaikki mitä oon halunnu/nähdäänkö salaa/poista tämä viestiketju” -ei oo ok.”

G: ”Oon joskus joutunut sanoo ja kieltää olemasta yhteydessä exään. Sen exä laitteli sille paljon viestejä, et haikaili sitä selkeesti takas. Piti sanoa et nyt loppuu tuo viestittely.”

Ja loppujen lopuksi lähes kaikki (ehkä jopa kaikki, kaikki ei vain maininnut asiasta) suosittelee suoraan sanomista miehelle, jos jokin asia vaivaa ja mietityttää. ”Kannattaa mainita, että sua häiritsee, muttei suoraan lähteä kieltämäänkään.”

Enää musta ei niin kovin tunnu, että olisin vaatinut liikoja, kun en tykännyt siitä kun oli silloin yhteydessä eksäänsä. Ja olinhan mä loppujen lopuksi oikeassa fiilisteni kanssa. 

Me kaikki ansaitaan enemmän. Ja eri asiat toimivat toisille paremmin kuin toisille. 

Missä teidän muiden raja kulkee?

Kuvat: ©Anni (http://anninjorinat.blogspot.fi/)

Kai mä tälläkin hetkellä mietin paljon millaista oli viime tammikuussa. Silloin meillä oli tosi kivaa ja meni niin hyvin. No, silloin se ei kyllä ollut reilu Inkaa kohtaan. Mutta meillä oli niin kivaa, ainakin mun muistikuvien mukaan. Olen miettynyt tässä muutenkin meidän ’hyviä hetkiä’.  Sitä kun hän (toissasyksynä) vihdoin tuli käymään meilläkin ekaa kertaa, ja soitti kitaralla varmaan vaan mun mieliksi yhden biisin, mikä ei nyt ehkä ollut häntä itseään. Eikä silloin edes maininnut mitään huonoa mun kodista, nukeista tai mistään, vaan sanoi, että siellä oli viihtyisää (tai jotain vastaavaa). Ja sitä kun etsittiin ja kuunneltiin jotain hääbiisiä ja harjoiteltiin vitsillä alttarille kävelyä sen tahtiin. Olin kietonut valkoisen päiväpeiton häämekoksi. Mutta siis ihan vain tällaisia pikkuasioita, mistä hetkellisesti tuli hyvä olo. Muistan, kun jostain tollaisesta viikonlopusta minkä vietimme tuolla tavalla hassutellen yhdessä, hän sanoi että ne oli hänen parhaat päivät koko sinä vuonna. Ehkä jonkun erityisen tekemisen lapsen kanssa -päivän lisäksi. Nämä sanat ’paras’ ja ’ihanin’ ym. ylistyssanat, mitä hän välillä mun kanssa ollessa käytti, oli ehkä mua kohtaan yksi askel siihen harhaanjohtamiseen. Muuten vähän pessimistisyyteen taipuvainen ihminen -niin ehkä mä luulin, että tässä olisi ollut jotain spesiaalia.

Vuosi sitten mulla oli luokkakokous, ja vaikka he silloin olivat yhdessä, niin Lauri tarjoutui avecikseni sinne. Se ei ollut sellainen tilaisuus, niin en tarvinnut sinne seuralaista, vaan menin yksin. Kuten kaikki. Ja sinä päivänä kun menin sinne niin sitä ennen kävin hänen luonaan, hän ihan ’tilasi’ mut sinne höpöttämään ja piristämään. Ja muutaman kuukauden päästä mun höpöttäminen olikin jo jotenkin ärsyttävää. Tällaisten asioiden takia musta tuntuu, etten enää voi luottaa mihinkään mitä kukaan (mies) sanoo mulle.

Mutta hän oli muutenkin niihin aikoihin muka niin kiinnostunut musta, ettei ’antaisi’ mua kenellekään muullekaan, vaikka itse seurustelikin. Ja kun hän jätti sen kuitenki varmaan pikkuisen myös mun takia. Ja kun sitten alettiin tapailemaan ja meidän piti olla se 20 vuotta yhdessä. Ainakin luulen, ettei hän olisi sitä silloin jättänyt, jos ei olisi tiennyt, että saa sitten mut tilalle, eikä jää yksin. Ja ehkä sama kävi sitten taas hetken päästä toisinpäin.  Hänen kanssaan tuntui jokainen asia aina toistuvan saman kaavan mukaan. Ollaan -ei ollakaan. Heillä jotain riitaa -sitten yhteyttä muhun, ja taas kaikki kuvitelmat päälle, kunnes taas hiljenee ja katoaa. En tietenkään tiedä olisiko hän mut jokatapauksessa jättänyt, mutta oli toi toinen kyllä tehnyt sille selväksi sen että haluaisi yrittää uudelleen. Joten taas oli siitä varmuus ettei jäisi yksin ja tyhjän päälle, kun toinen on jo valmiiksi takaisin jonossa. 

Olisihan se aina pitänyt tietää, ettei jutut voi toimia jos ne alkaa noin. Kun kolme ja puoli vuotta sitten tutustuttiin, niin vaikka sillä oli siinä se jonkinsortin säätönä, niin silti etsii ja bongailee muita ja kirjoittaa salainen ihailija viestejä. Ja kun vuosi sitten toisen kans ollessa silti näki mua ja ties missä mielessä ja petti. Ei pitäisi luottaa ihmisiin, jos niille ei riitä yksi kerrallaan. Mutta siis milloin ihmeessä mä lopetan tämän kaiken miettimisen?!? Mun aivot käy koko ajan todellakin ylikierroksilla. Mä luulin olevani hyvä ja kiltti ihminen, niin miksi mua ei kohdella hyvin ja reilusti? Mutta ehkä en ole sitä mitä luulin. Selvästikään en ollut tarpeeksi hyvä. Jos joku toinenkin ensin muka tykkää musta ja sitten muuttaa mieltään eikä enää tykkääkään, niin ehkä munkin pitäisi muuttaa mielipidettä itsestäni. Ehkä mä en tehnytkään yhtään mitään oikein, enkä todellakaan ole mitenkään hyvä ja miellyttävä ihminen.

En olisi ikinä arvannut, että mun elämä voi muuttua niin paljon, etten enää iloitse ja nauti mistään. Jopa ennen niin viihdyttävä sarja kuin Sinkkuelämää, niin en voi katsoa sitä tulematta pahalle mielelle, kun otan kaiken siinäkin tapahtuvan niin henkilökohtaisesti. Niinkuin kaikissa muissakin tv-sarjoissa tai elokuvissa. En väitä, että Lauri olisi pilannut mun elämän ja mut ihmisenä, mutta tein sen itse itselleni hänen kauttaan. Syytönhän hän on siihen, etten mä ole sille mitään. Ei kukaan voi omille tunteilleen mitään. Niinkuin en mäkään. Toki hän edesauttoi mun pilaantumisprosessia tyhjillä ylistyssanoilla, ja mitä muka olisi halunnut mun kanssa.

Silti mulla edelleen on niin ikävä häntä.