Bussilla nukkekotiin

8.1.2018 nanavanilla

Likainen pöytä

Tässä tämän kuun lopussa viime vuonna kun Lauri ja Inka-Marja erosivat, ja me alettiin tapailemaan, mä kuvittelin, että siitä olisi tulossa jotain oikeaa, jotain suurta. Vitsi, kun mua harmittaa kaikki. Miten mä uskoin yhtään mitään, miksi olin niin helposti höynäytettävissä. Että mä olin koko ajan pelkästään se keneen ollaan yhteydessä vain silloin kun on riidoissa ’ykkösvaihtoehdon’ kanssa. Mä haluaisin perua ihan kaiken, mutta valitettavasti ei pysty. En tiedä tekisinkö nyt ihan kaiken eri tavalla alusta lähtien. Ehkä mä myös vaatisin asioita eri tavalla.

Nyt todellakin tuntuu siltä, että alusta lähtien olin vain joku kenestä voi saada seuraa silloin kun toisen kanssa on sukset ristissä tai toinen ei ehdi tms. Koko meidän suhdekin tuli ihan väärin. Heillä oli kaikki kesken, jo silloin kuin me tutustuimme, ja sitten edelleen tässä vuosi sitten. He eivät olleet selvittäneet välejään ja sopineet riitojaan, kun mä tulin väliin. Ehkä sillä hetkellä mä olin se helppo ratkaisu. Siihen, ettei siinä heidän suhteessa olisi tarvinnut selvittää mikä mättää. Niinkuin aloittaisi puhtaalta pöydältä, ja jättää viereen sen likaisen pöydän kaikkine sotkuineen. Sitten kun sekin pöytä missä mä olin likaantui, niin toinen pöytä oli valmiiksi siivottu hänen puolestaan, ja jopa siirretty lähemmäs (millä mä uskon olleen kyllä merkitystä) ja siihen oli helppo palata. Ja ehkä siinä vaiheessa Laurikin tajusi, että pöytä sotkeentuu aina, ja se on siivottava jokatapauksessa. Mun pöytä kyllä jäi sotkuun, enkä ole sitä osannut itsekään siivota, mutta tämä oli hinta siihen, että hän oppii ja ymmärtää miten kuuluu toimia toisen ihmisen kanssa, sen tajuamiseen ettei suhde toimi jos ei keskity yhteen vaan hamuaa viereisiin pöytiin. Tietenkin mua kisuttaa jäädä maksuksi, mitä ei sitten korvattu mulle ollenkaan.

Ehkä asiat alkaa mulla helpottaa kun vuosi on kulunut, kun jokaisesta muistosta on voinut jo kerran sanoa läpi ’vuosi sitten’. Ehkä sitten mä alan uskoa, ettei hän välittänyt musta. Ettei koko meidän jutulla ollut mitään merkitystä hänelle. Miten mä sitten otin kaiken niin merkityksellisesti, jos hänellä kaikki oli turhaa? Miten toinen voi ottaa samat asiat niin eri tavalla kuin toinen? Luulisi, että molemmat kokisi samanlailla molempiin liittyvät asiat, hetket ja tunteet. Ehkä meidän juttu olisi toiminut, jos ketään ei olisi ollut valmiiksi kuvioissa ennen mua. En enää ikinä aio millään tapaa mennä minkään keskeneräisen jutun väliin, en halua edes tutustua miehiin keillä on epämääräistä säätöä valmiiksi menossa. Kuinkahan monesti olen miettinyt että ’ai kun ei olisi ikinä tavattu millään tavalla’, että ’kunpa en olisi lähtenyt mukaan yhtään mihinkään’. En ymmärrä, miten vieläkin voi sattua näin paljon. Miten vieläkin on unettomia öitä. Miksi mä en jo alussa, tai vuosi sitten jarrutellut. Olisi pitänyt silloin jo sanoa, etten mä pysty siihen, koska kuitenkin mua häiritsi se kun toinen oli edes ’kaverina’ kuvioissa ja tiesin, että se tulee vielä pilaamaan kaiken. Pitäisi sen verran arvostaa itseään, ettei ala mihinkään, jos tuntuu ettei riitä yksin. Jos joku haluaa olla mun kanssa, niin eihän se halua olla sit kenenkään muun kanssa, eikä etenkään tarvitse mitään ylimääräisiä (jos ei ole lapsisuhdetta) eksiä/kaverieksiä/vanhojanykyisiä siihen millään tapaa pyörimään. Kai mä olen jotenkin ikuisesti katkera.

Kaikki mun ajatukset on pelkkää ehkää ja jossittelua. Pyörittelen jatkuvasti kaikkia ajatuksia päässäni, miten voisi olla, ja mitä jos jotain olisi tehty toisin. Nämä ajatukset ei kuitenkaan tuo mitään pelastusta, vaan päinvastoin pahentaa. En vain osaa lopettaa niitä.

Ja juhlapyhät ja kaikki (vuosi)päivät on niin kamalia, että tekee entistäkin vaikeampaa. Vuodenvaihde tuntui hirveältä tietäen, ettei uusi vuosi tuo kuitenkaan parempaa. Etten saa silti mitä haluan, vaan kaikki on samaa jatkumoa tätä nykyistä oloa ja tilannetta. Että uusi vuosikin aloitetaan yksin, kuten aina. Tiedän jo, kuinka paha mun tulee olemaan ystävänpäivänä. Kun viimeksi silloin halusin, että tehdään jotain yhdessä, ja teimmekin. Ja tiedän jo, mitä kidutusta mulla tulee olemaan helmikuun lopussa, kun vuosi sitten silloin kuvittelin ties mitä kahtakymmentä vuotta. Vitsit, mä oikeesti kuvittelin ja uskoin kaiken tosissani.

Aloin taas kirjoittamaan niin antaumuksella, että tästä tuli taas jokin romaani, ellei jopa uusi testamentti. Joten katkaisen tämän tässä kohtaa ja jatkan tästä nämä tämän hetken ajatukseni loppuun seuraavassa postauksessani.

Suhteet Oma elämä Rakkaus

7.1.2018 nanavanilla

Erilaisuuden arvostelua

Hirveän paljon ihmiset arvostelevat toisiaan ja toisien tapoja ja valintoja. Se on ärsyttävää.

Mä en oo mitenkään normityyppiä kovin monessa asiassa, mut pidän itseäni silti suvaitsevaisena ja erilaisuutta arvostavana -eikä tarvitse olla samanlaista erilaisuutta kuin mitä itse edustan.

Olen itse joutunut koko elämäni aika kovankin arvostelun alle. Olen jo itsessään ihmisenä ehkä joillekin friikki ja kummajainen.

Okei, mun kotikaan ei ole ihan perus. Olen keräilijä ja mieltynyt tiettyyn värimaailmaan niin tämä nyt ei ole mikään perussisustuskoti. Vähän väliä ystävänikin kommentoivat tätä ehkä ajattelematta. Nyt mä päätin, ettei mun tarvitse ottaa mitään arvosteluita vastaan. Olen aina ollut tavallaan kiltti ja sulatan muiden puheet musta, mutta yritän hyväksyä kuitenkin muut sellaisina kuin ne on.

Olen huomannut, että usein ne normeista poikkeavat kuitenkin suvaitsee itse enemmän kuin ne ’tavikset’. Ehkä ajatellaan, että jos on erilainen, niin on jotenkin valmiiksi luotu kestämään enemmän.

Toki siis on niitäkin ketkä tyrkyttävät muille omia elintapojaan, uskontoa tai ruokavaliota. Mutta useammin taitaa kuitenkin se perusmassa olla se kuka kyseenalaistaa sen toisen vegaaniutta, homoutta, tai mitä lie. Vaikka homous onkin nykypäivänä hyvin tavallista, ei usein kukaan lesbo sano heteroystävälleen että ”miksi sä olet hetero” kummastellen sen valintaa, ja todellakin useammin kasvissyöjät kuulevat edelleenkin, vaikka onneksi se koko ajan yleistyy, niin että ai eikö edes kalaa tai kanaa (mitä ne sitten on jos ei eläimiä?!?), ja tyyliin että tyrkytetään naaman eteen lihapullaa, kuin että kasvisruokailun edustaja moralisoisi lihansyöjäystäväänsä ruokavaliosta (mihin mun mielestä olisi kyllä syynsä, mutta parempi olla hiljaa).

Mun mielestä siis normikaavoista poikkeavat ovat vaan usein huomaavaisempia ja enemmän jokaisen oman valinnanvapauden kannattajia. Toki on niitäkin ketkä yrittävät saada muutkin elämään havaitsemiensa hyvien tapojen mukaan, mutta aika pitkälti musta vaikuttaa siltä, että useimmiten vähemmistön edustajat ja kannattajat ovat hyväksyväisempiä ja saavat itse silti vain enemmän vastaväitteitä.

Itse en ole ikinä odottanut, että kukaan mun kaveri, tai tuleva poikaystäväkään, olisi minkään kategorian kasvissyöjä, vaikka itse olen. Enkä ole yrittänyt saada heitä lopettamaan eläinten syömistä, vaikka heidän ruoka toisikin mulle huonoja mielikuvia. Mä käytän jotenkin mielummin sanaa eläinten syöminen kuin lihan syöminen, että ehkä ihmiset helpommin tajuaisi lukea myös kanat ja kalat eläimiksi, jos ei muka lihaksi aina niitä laske. Mun mielestä ne kaikki on yhtälailla kuolleita ruumiita. Toki, jos joku ilmoittaa vähentävänsä lihansyöntiä, niin olen hyvin tyytyväinen ja arvostan heidän uutta valintaansa. Mutta en ole enkä ole ollut ikinä tyrkyttäjä, vaan hyväksynyt, etten mä voi vaikuttaa siinä muiden valintoihin. Joten toivon siinä myös, ettei muutkaan oleta että saisivat mua siinä muuttamaan mieltäni.

Mulla on lähiaikoina (ja aina) ollut omalla kohdallani tämän lisäksi mun ulkonäön -lähinnä tyylin ja vaatetuksen- arvostelu, sekä kotini arvostelu. Kaikki ketkä tuntee mut, niin tietää jo vuosien takaa, että mä nyt olen vain keräilijä. En osta näitä nukkeja siksi, että myisin ne tai antaisin lahjoiksi. Kuinka monta (miljoonaa) kertaa silti olen kuullut, että sunhan olisi helppo vaan antaa lahjaksi jollekin lapselle tästä näitä, ja jos myisit näitä niin saisit tilaa. Jaahas, enpäs sitä tiennytkään… mutta kun se ei ole mun pointti tässä! Joo, mun kodissa ei ole tyhjää hyllytilaa ja on täyteentungetut kaapit jne, mutta ei sitä voi muuttaa. Kyllä saatte ehdottaa tilaatuovia järjestelyratkaisuja, JOS mun ei tarvitsisi luopua mistään, mutta aina ne ehdotukset edellyttää sitä, että mun pitäisi kokonaan lopettaa keräilyharrastukseni plus myydä vähintään puolet kokoelmistani. Kyllä mua häiritsee, jos lapset jättää ulkovaatteet väärään paikkaan ja kenkien tuomat kurat ja hiekat, ja ruuan tähteet lattialla sekä isot tiskikasat ja muu ’sotku’. Niille teenkin koko ajan jotain, mutta niitä tulee lapsiperheissä uudestaan ja uudestaan. Joten en myönnä, että en huolehtisi kodistani tai että olisi jotenkin huono elää täällä. Mutta mua ei häiritse yksikään keräilytavarani, ne ei ole sotkua, eikä se, ettei mulla ole siistit hyllyt missä on yksi liina ja yksi kynttilä tai valokuvakehys. Täällä on täyttä, mutta se ei ole mahdottomuus elää. Se on mun tapa.

Se kun muut sanoo mulle nukkepaljoudesta jatkuvasti, on verrattavissa siihen, jos mä valittaisin mun silmiin tylsistä taviskodeista, että kuinka persoonatonta ja mitäänsanomatonta siellä on, että saisit vähän ilmettä, jos laittaisin ton liinan ja kynttilän sijasta tohon parikymmentä nukkea. Miksi ’tavikset’ saa arvostella toisten makuvalintoja, mutta ne eivät hyväksy välttämättä muiden erilaista tyyliä? Olen siis kohdannut tällaista PALJON. En mä arvostele muiden koteja. Ja jos kysytään mielipidettä niin en ala sanomaan miten mä tekisin, vaan sanon, että se on sun tyylinen ja hyvä sellaisena.

Jos mä joskus muuttaisin jonkun kanssa yhteen, olisin kyllä valmis kompromisseihin sisustuksessa ja muussa. Mutta uskon myös, että jos joku muhun rakastuu, niin hän pitää musta tällaisena kuin olen, keräilyineni kaikkeineni, eikä ne olisi hänelle mikään ongelma. Mun ei tarvitsisi muuttua.

Suhteet Oma elämä