… ja uusi mekko sekä uusi-vanha nukke.

Joulupukki oli lähettänyt tontut tuomaan lahjoja kuusen alle jo yön aikana. Aamu alkoi kun jännittyneet lapset heräsi hyvin aikaisin ja alkoi innoissaan avaamaan lahjoja ne huomatessaan. Pieninkin tunnistaa paketin päältä oman nimensä. Vaikkei osaakaan lukea. Nähtävästi lapset on olleet kiltimpiä kuin mitä olisin luullut. Mullekin oli muutama paketti. Mitä en olisi tarvinnut. Sain mm. ihanan mekon ja ysärin alun Barbien alkuperäispaketissaan, sekä villasukat. Aina pitää saada villasukat. Mulla ei enää tänä vuonna ole mummoja neulomassa niitä, niin Tara on ottanut nyt sen roolin. Enkä kyllä tiedä olisinko ansainnut mitään näitä lahjoja. Koko vuoden olen ollut niin omissa maailmoissani, niin en tunne olleeni mikään paras äitikään. Ja ainoa asia mitä toivoin joululahjaksi, oli rakkaus. Tietenkään niin isoa asiaa ei voi saada, muttei millään muulla ole mulle merkitystä. 

Minä entisenä ekstrahyperjouluihmisenä haluan vain maata sängyssä yksin huoneessani masentelemassa. Niinkuin tollainen olisi hauskaa. Ei yhtään innostanut mennä sinne joulun viettoon lähisukuni kanssa, niinkuin aiemminkin kirjoitin. Halu lähteä pois sieltä ihmisten luota oli suuri. Mielummin hengailin siellä lasten ja teinien kanssa. Missä mun joulufiilis on? Ehkä joulufiiliskin lähtee sydämestä, ja mulla ei toimi enää sekään, kun sydän on rikki. Mulle tämä päivä on lähinnä roskien lajittelua ja kierrätyspisteisiin roudaamista. Mutta sitäkin jaksoin vain kotona enkä enää tuolla myöhemmin. Siis olisi kaikki ollut ihan jees, jos mä itse vaan voisin hyvin.

Lueskelin noin vuoden takaisia viestejä. Kun olen näemmä masokisti. Surullista ajatella, miten on elänyt valheessa. Mä oikeasti kuvittelin, että tunteet olisivat olleet molemminpuoleisia. Mutta todennäköisesti hän silloin vain jutteli lämpimikseen ja tylsyyttään mulle mukavia. Enkä myöhemminkään ollut hänelle mikään oikea tyttöystävä. Olisi vain lopettanut kaiken ennenkuin mä rakastuin.

Mutta hyvää Joulua kaikille kuitenkin. Ja Jeesuksen syntymäpäivää. Ehkä voisi jotakin positiivista yleensä kirjoittaa myös niin mainitsen tässä mun lempijoululaulut, kuunnelkaa niitä vaikka. Tonttuparaati on aina se ykkönen, se CatCatin versio nimenomaan. Ja Mariah Careyn All I want for Christmas is you. Ja Britney Spearsin My only wish (this year). Ja olen aina tykännyt Mean girls leffassa niiden tyttöjen esittämänä Jingle bell rockista.

Joulu meni. Eikä se vain tuntunut yhtään joululta.

Sain fiksun neuvon, että mun pitäisi yrittää keskittyä asioihin mitä ennen arvostin ja mitkä ennen tuotti mulle iloa. Tuntuu kaukaiselta. En tunne sitä iloista ihmistä enää. En edes muista mitä on olla iloinen ja minkä takia voisi mahdollisesti iloita.

Olin kuitenkin äskettäin yhdessä joulunajan tietokisassa. Arvasin kaikki vastaukset ja voitin sen. Vaikka se ei ollut ’mun alaa’, ja kaikki muut siellä oikeasti osaa ne asiat mua paremmin. Mutta mulla oli tuuria, kun vain veikkaamalla onnistuin. Kaveri sanoi mulle, että toisesta kaverista oli niin hauskaa kun olin niin innoissaan kun sain kaikki oikein. Tajuan kyllä mitä se tarkottaa tuolla, millainen olin sillä hetkellä. Sellanen överi-iloinen reaktio. Se, että mä olin ennenkin just tollanen innostunut asioista, oli ehkä myös osittain se asia mikä sai Laurinkin aikoinaan jollain tapaa ihastumaan muhun ja luulemaan, että haluaisi olla mun kanssa. Se oli mua, sitä millanen mä luonnollisesti olin. Vaikka sille sitten olinkin liikaa, tai vääränlainen. Liian erilainen siihen nähden mihin hän oli tottunut.

Mutta sen pitäisi silti olla mä, edelleen. Sellainen mun kuuluisi olla. Ennen olin paljon enemmän sellanen kun nyt. Nyt en enää juuri ollenkaan. Ehkä tämä oli ainoa pieni ilon pilkahdus mikä kävi muistuttamassa mua siitä, että mitä mä oikeasti olen. Siis vaikkei mulle oikeasti edes ole merkitystä millään voittamisilla, niin joku siinä hetkessä oli. Mun pitäisi vain jotenkin onnistua laajentamaan sitä oloa, niin jos voisin joskus olla taas sitä mitä olen.

No, mitä mä siis olen? En ole enää tyttöystävä, tajuan kyllä sen. Joskus mielestäni hetken olin. Mulle se nyt oli iso asia. 
En tiedä, olenko sitä enää ikinä kenellekään. Mutta en ainakaan pitkään aikaan. Ehkä joskus, jos olen taas normaali ’ylipirteä’ itseni, avoin, melkein liian luottavaisen hömelö ja itsetietoinen, niin sitten. Sitten kun olen just niin överi kun voi olla. Moni pelästyy sitä, eikä uskalla lähestyä. Mutta se on aitoo mua, ja sellainen henkilö vain on mulle oikea, kuka sulattaa kaiken sen, just sellaisena kuin mä olen ja nimenomaan just sen takia koska mä oon mä ja tuollainen hömppä.
 
Toi osa mun luonteesta on nyt menny piiloon kaiken pettymyksen seurauksena, mutta mä oon valmis vasta sitten kun se kaikki on mussa tullut takaisin esille. Mun täytyy olla vähän hölmö, mun kuuluu olla ’blondi’ ja luottaa sokeesti ihmisiin. Muuten en ole mä. Tietysti olisi ihan jees, jos mun ’paraneminen’ edistyisi vähän vauhdikkaammin ja ehtisin nauttia elämästä vielä ennen vanhainkoti-ikääkin.