Mulla ei oikein järki ja tunteet kulje käsikädessä (kulkeeko kenelläkään?). Olen itsekin ollut tosi yllättynyt näistä tunteistani ja miten kovasti olen itse tämän kaiken ottanut. Mä oon varmaan tänä vuonna itkenyt enemmän kuin muussa koko elämässäni yhteensä. Miten mä tällaseks menin? Mikä mussa on vialla? Mutta nyt kun on käynyt niinkuin on, niin mun täytyy saada itseni vakuuttumaan että näin on parempi ja yrittää järkeillä asiat niinkuin ne ehkä oikeastikin on. Ja, ettei mussa ole mitään vialla.

Sainko mä hänen kanssaan sen mitä haluaisin ja tarvitsisin? En.
Kohteliko hän mua ja käyttäytyikö hän mua kohtaan, niinkuin mä ansaitsisin? Ei.
Oliko hän rehellinen? En usko.

Rehellisyys kun ei mielestäni ole pelkästään sitä, että puhuu totta jos jotain kysytään, vaan myös sitä, että elää ja toimii toista kunnioittavasti eikä jätä kertomatta oleellisia asioita.

Mutta en mäkään ehtinyt antaa hänelle kaikkea mitä hän haluaisi ja kaipaisi. 

Ei hän arvostanut mua niin kuin missään suhteessa missä välittää toisesta, kuuluisi. Mä en voinut luottaa häneen, koska välillä käytös oli mitä oli. Eikä hän puhunut mulle. Mä itse haluan aina puhua niin että koko vyyhti pään sisällä on saatu selväksi. Mulla oli muutenkin koko ajan epäilys ja pelko ettei kaikki ole ok. Niin sen puolesta ei mullakaan ollut missään vaiheessa helppo olla. Vaikka itse olin luotettava ja yritin tehdä parhaani. Koska mä halusin. Mä olin saanut oikeat tunteet. Mä olin silloin vihdoin valmis ja mulla oli halu sitoutua ja halu olla hänen kanssaan -oikeasti.

Luulen, ettei hän sitten kuitenkaan oikeasti halunnut olla mun kanssa missään välissä kunnolla. Ehkä hän halusi piristystä ja hengailua niinkuin vain kaverimielessä, ja että bonusta jos siinä saa sitten jotain huomiota myös. Vaikka silloin sanoikin haluavansa paljon enemmänkin. Olisin tietenkin toivonut että hänkin olisi halunnut olla mulle oikea poikaystävä eikä pitää mua pelkkänä viihdykkeenä. Enkä mä edes oikeasti ollut hänen tyyliään. Näkihän sen siitä jo kun hän pystyi lirkuttelemaan oikeestaan kelle tahansa, tai haluumaan ihan millasta tyttöä vaan. Ehkä hänellä ei ollut mitään tiettyä makua. Mulle kuitenkin tuli jo silloin olo ja mielikuva, että hänelle kelpaisi kuka vaan. Mitäänsanomattomilla kasvoillakin ja ilman tyylitajua. Mutta sitten toisaalta, mä en kuitenkaan kelvannut. No, hän ei edes tarvitse mitään munlaista. Mutta mä en kyllä oikeastaan ole ikinä ollut kenenkään tyyliä.

Mun on parempi olla ilman häntä. Paljon helpompi ainakin. Mutta mulle se helppous ei muutenkaan ollut se tärkein pointti näissä jutuissa. Mutta sitä menoa mitä se oli, niin olisin jäänyt suhteessakin itse tyhjän päälle. Hän ehkä kuitenkin oli/on sellainen, että odottaa paljon muilta, muttei itse ole valmis antamaan ja panostamaan. Ja vaikka mä itse mielelläni annankin, niin mä myös tarvitsen vastakaikua. Mäkin tarvitsen mua kohtaan ’uhrauksia’ ja huomiota.

Ja silloin kun mulla tuli jo silloin reilu vuosi sitten se olo että sen on oltava kaikki tai ei mitään, niin se on oikea ratkaisu. Vaikka välillä mietin, että mitä jos hän ei olisi ikinä alunperinkään eronnut siitä toisesta, ja meillä olisi voinut asiat mennä ja jatkua, kuten joulu-tammikuun aikoihin vuosi sitten. Jos olisin silloin sen hyväksynyt niin. Ja jatkanut sillä tavalla, ettei se ollut reilua meitä kumpaakaan kohtaan. Mutta olisi ollut se joku illuusio. Ja ehkä kuitenkin olen aina jossakin illuusiossa onnellisempi kuin todellisuudessa. Mutta ei sellainenkaan olisi luultavasti toiminut mitenkään kyllä pidemmän päälle. 

Mitä me edes oltiin? Ei varmaan yhtään mitään.  Kuitenkin, meillä on yhteistä historiaa. Mutta mitä ja miten? Hän varmaan sanoisi korkeintaan niin, että ollaan vanhoja kavereita. Mä sanoisin että hän oli ensimmäinen keneen tunsin jotain enemmän, ja että hän rikkoi mun sydämen ja koko muun mun ihmisyyden.

Vaikka tuntuu, ettei elämä jatku, niin sen on jatkuttava. Ei ensi vuosi varmaan voi tässä mielessä enää tämän huonommaksi mennä.
Kai kaikki ajatukset ja tunteet kuolee mun mielestä pikkuhiljaa. Ja joku päivä joku haluaa musta ihan oikean tyttöystävän. Ja JOS mä ikinä pääsen traumoistani ja uskallan lähteä enää mukaan siihen luottamusleikkiin, niin saa musta parhaan mahdollisen sellaisen.

kuva googlesta

Mulla on kerran kuussa vapaata perjantai-illasta sunnuntaiaamupäivään. Jos seurustelisi, niin näemmä se olisi liian vähän, koska sillon ei muka voi nähdä tarpeeksi. Mutta tällaiselle kuin minä, kenellä ei ole mitään elämää, tai enää juurikaan edes mielenkiintoa mihinkään, niin se on ehkä jo liikaakin. Mutta eihän tällaisesta kyllä olekaan yhtään kilpailemaan vuoroviikkoäidin tai lapsettoman naisen ajankäytön kanssa. Ehkä mulle nykyään riittäisi pari iltaa vuodessa? On tosi haasteellista löytää seuraa. Ja ei, en halua olla yksin ja nauttia kaikesta rauhasta yksinään. Olen jo yksin lasten kanssa, ja yksin missä tahansa ja kaikkialla. Siis niin, että tuntuu kuin olisin yksin. Ja usein olenkin (lasten kanssa yksin).

Mulle tuollaiset vapaa-ajan mahdollisuuden on harvinaista luksusta ja ekstraa, ja nimenomaan aikaa mikä täytyy käyttää muualla kuin kotona, ja muualla kuin yksin. Tilaisuus lähteä kotoa ilman aikatauluja, ja ilman vastuuta muista kuin itsestään, ihmisten, aikuisten ihmisten, seuraan.

Se on kuitenkin tosi haastavaa löytää seuraa. Kavereilla on omat elämänsä, ja usein kaikkien elämässä on enemmän sisältöä kuin mun elämässä näinä päivinä. Seurustelevat tekevät jotain ’kultsujensa’ kanssa, meillä lapsellisilla ei vain satu vapaat yleensä samoille ajoille, ja, no parilta mun ystävältä Jumala vie hyvin paljon aikaa. Kaikki tuntuu elävän eri maailmoissa, ja samoja elämäntilanteita ja samoja kiinnostuksen kohteita ym, ei välttämättä juurikaan ole. Eli jos haluaa tehdä asiaa X tai mennä paikkaan Y, muttei haluaisi sitä yksin, niin vaikka jos löytyisi joku kuka olisi valmis liikkumaan vapaalle, niin hän ei halua sitä X:ää tai Y:tä. Joten joutuu joko olemaan yksin, tai mennä sitten vaikka sinne seurakuntaan mukaan. No mä olen avoin ihminen ja monella tapaa suvaitsevainen, mutten itselleni koe oikeaksi antautua tuollaisiin asioihin kokonaan. Voin mä silti välillä mennä muiden mukana sinne mikä ei olisi niin mun juttu.

Perjantaina oli jotkut sinkkubileet. Ajattelin meneväni sinne. En saanut ketään mun mukaan. Kävin paikan päällä, mutta se oli jotenkin huomaamattomasti järjestetty, niin meni multa ohi. Ja tulin aikaisin kotiin. No, mä ajattelin, ettei mun edes kuulunut sitten mennä sellaiseen. Sitten se olisi tehty mulle luonnollisesti ja helposti onnistumaan, jos se olisi ollut nyt mua varten. Ei ole vielä mun aika. Niinkuin itse hyvin tiedänkin, etten ole valmis. En kyllä olisi mitään seuraa ollut hakemassakaan, olisin vain halunnut kokeilla kokemuksen kannalta.

Lauantaina mulla oli onneksi ohjelmaa heti alkupäivästä, kävin kaverini lapsen synttäreillä, ja laittamassa kynnet, ja siitä vielä siskollani, ennen tuttavani synttäreitä illalla baarissa. Nämä illan synttärit nytten liittyivät jotain kautta Laurin bändiin, mutta olin varma, että voisin sinne mennä ihan ’turvallisesti’, koska, no olen edelleen perillä hänen lapsiviikoistaan, ja vapaistaan, niin tietenkin ajattelin hänen olevansa lapsiviikollaan lapsensa kanssa, jos hänellä ei ole silloin töitä. No, mä olin väärässä. Luulin, että voisin edes yrittää viettää hauskaa iltaa, mutta kyllä mun ilta pilaantui heti kun näin hänen tulevan sinne. Yritin kyllä olla siellä synttäreillä, mutta en mä pystynyt. Vaikkei Lauri ollut siinä synttäriseurueessa (ainakaan alkuillasta kun mä olin, en tiedä miten loppuilta on mennyt), vaan muussa pöydässä siellä baarissa, niin kyllä sen läsnäolo häiritsi mua. Niin, ja mun oli melkein pakko puhua sille, pyytää soittamaan, koska olin unohtanut kännykkäni ja olisi pitänyt ilmoittaa kaverilleni missä olen. Sellaiselle kaverille keneen olen Laurin kautta tutustunut. Eikä siellä silloin vielä ollut ketään muita mun tuttuja, eikä muita ketkä tuntisi sen kaverini. Universumi suunnitteli tämänkin tilanteen tosi huonosti.

Mä en haluaisi olla tällainen idiootti, että nämä asiat vaikuttaa muhun, mutta ne vaikuttaa. Paljon. Ja en mä ollut edes kännissä, niin silti alkaa kaikki tunteet ja kyyneleet tulemaan hallitsemattomasti, joten päätin että mun on parempi lähteä. Toisin vaan ihan väärää fiilistä sinne, kun synttäreillä on kuitenkin tarkoitus pitää hauskaa. Oli mullakin alunperin tarkoitus yrittää pitää hauskaa. Mutta ehkä sekin oli joku tarkoitus. Tarkoitus, ettei mun oo aika vielä pitää hauskaa (miten voi olla tarkoituksena kärvistellä näissä oloissa ikuisuus?!?). Harmi vain, että vapaailtani loppui taas niin lyhyeen.

Mä en ehkä ikinä voi luottaa, että voisin turvallisin mielin käydä missään, niin etten tulisi törmäämään Lauriin. Ihan sama. Pysytellään sitten kotona. Siitä nyt oon ihan varma, ettei se tänne tuu.

Välillä on vaan olo, että koko vuosi on jo pilalla, koko elämä on pilalla. Sekin ilta meni ihan pilalle. Joo, kunnon masistelufiilikset taas. Ja tiedän, että tällainen superkakkaolo on mulla nyt taas varmaan viikon.

Niin, että piti olla hauskaa. Ei ollut.

©Anni http://anninjorinat.blogspot.fi/ -blogista