Aikaa on kulunut, enkä ole edistynyt, niin päätin vihdoin alkaa yrittämään enemmän. Mutta mä haluan voida paremmin kuin nyt voin, ja yritän parhaani mukaan tehdä sen mitä täytyy, sen mitä itse pystyn sen asian eteen tekemään. Tämä on vain ollut mulle vaikein vuosi ikinä, mutta mä olen vielä ihan ensikertalainen muutenkin, amatööri. Mutta tämä olo ei saa jatkua ikuisesti. En pysty pakottamaan itseäni lopettamaan välittämästä tai kuolettamasta tunteitani, mutta ehkä se hyväksyminen on nyt avainasemassa. Mun pitää päästä eteenpäin. Enkä tarkoita todellakaan sellaista, että pitäisi löytyä uusi mies, vaan pitää hyväksyä asiat näin ja tyytyä olemaan yksin. Mä oikeasti yritän nyt irtautua. Ja ajatella eri tavalla kuin ennen. Mun täytyy oppia vihaamaan. Mutta mun vihakaan ei tule pahan kautta, vaan rakkauden kautta.

Olen kuullut myös, että on rakkautta päästää irti. Mä en ole osannut päästää irti kunnolla, se on selvä. En ole ehkä yrittänyt tarpeeksi, mutta teen sen nyt, yritän enemmän. Parin pikkujutun jälkeen aion irtautua kokonaan ja sitten Lauri on mulle yhtä kuollut ja ilmaa kuin mitä mäkin olen hänelle. Ja jos en pääse ilman vihaa eteenpäin, niin aloitan senkin. Mulla olisi kuitenkin paljon syitä myös vihata häntä (kuten nämä). En vaan ole halunnut antaa vihalle valtaa. Mä oon vaan niin suruinen tästä kaikesta. Miks piti käydä näin?

Mä jätän kaiken senkin uhalla, että menetän muun sen mukana tulleen elämän. Mun täytyy irtautuu kokonaan Laurista, kaikkeen mikä siihen liittyy ja minkä kautta voin törmätä siihen. Mä en osaa unohtaa, kun nään häntä. Ja mua sattuu nähdä häntä. Tekee pahaa kuulla hänestä. En mä halua teeskennellä julkisesti voivani paremmin, jos en voi. Jos itse haluaisin olla siinä hänen kanssaan, mutten voi.

Mutta mitä mulle sitten jää kun lopetan kaiken? Menetin jo ystävän/poikaystävän. Sitten menetän osan sen kautta tulleista kavereista, ja bändin mistä pitäisin muutenkin, jos hän ei olisi siinä. Ja olen tällä hetkellä työtönkin. Mulla on aikaa kärvistellä tunnesotkuissani. No, on mulla lapset. Onneksi on. Mitä mulla olisi ilman heitä? Pitää hyväksyä, että Universumin antama rooli mulle on pelkkä äitiys, yksinäinen äitiys. Ja sen pitää riittää tässä elämässä.
 

You can’t know how bad I feel,
when I lost everything between you and me.
Everything is dead.
Deep inside i’m dead.
How can I go on?
Is there’s coming a day when I’ll be strong?
How to heal the scars?
How to fix the broken doll?
Or just leave it behind, like a crap.
It all was just a cruel trap.
This pain gets my heart broken, 
my heart is bleeding, 
​when everything’s ending.
I don’t want to cry for you anymore.
No more time to spend.
This is the end.
…
This is the last breath. 
I love you,
I hate you.
Goodbye.

Mä olen puhunut samoja asioita täälläkin useaan kertaan. Mutta ne on mun tunteita. Ja käyn niitä läpi niin paljon ja niin kauan kuin tarvitsee. Ehkä kaikki pikkuhiljaa vähenee. Olen usein ilmaissut tuntevani olevani rikki. En vaan pääse mihinkään siitä tunteesta. Välillä mulla on kamala olo, ja välillä tosi kamala olo. Mikään ei huvita, en jaksaisi mitään ja haluaisin vain maata sängyssä ja itkeä. En tietenkään halua itkeä, mutta usein se tulee siinä samalla. Kyllä mä haluaisin, että jokin tulisi ja poistaisi mun ylimääräiset tunteet ja herkkyyden. Ei ihmisen kuulu olla surullinen ja itkuinen koko ajan. Miksi mä en ole onnistunut jatkaa? Millon mä olen taas entinen minä? Olenko sitä enää ikinä? 

Useiten mun paha olo tulee ajatuksesta riittämättömyydestäni, siitä etten kelpaa ja olisin jotenkin viallinen, ja etten ehkä sitten ansaitse yhtään mitään hyvää tai yhtään ketään. Olenko sitten pettynyt itseeni, kun koen niin? Että olisiko mun pitänyt tehdä jotain eri tavalla, paljon paremmin, että olisin ollut tarpeeks? Vaikka tiedän, ettei asia voi olla niin, niin silti mä tunnen sen niin. Mä en vain osaa ajatella sitä tunteettomuutta itse, miten toinen voi heivata vain kaiken sinne roskiin ja ajatella ettei mua ole ikinä ollutkaan. Niinkuin meillä ei ikinä olisi ollut mitään. Siitä tulee hirveä olo ja huonommuuden tunne, kun mut vain pyyhitään kokonaan pois. Tulee niin tyhjä olo. Kuin olisin ollut uhri, jota vain vedätetään ja kun koetaan jotenkin ’hyödyttömäksi’, niin laitetaan kaikki suunnitelmat kylmiltään uusiksi.

Mä lupasin itselleni, että olisin saanut kaiken käsiteltyä vuoden loppuun mennessä. Että alkaisin voimaan paremmin. Aika käy vähiin ja mä en todellakaan ole vielä ’ok’. Ja muhun jää arvet. Vielä haava vuotaa, mutta joskus kun ei enää vuoda, niin siihen jää pysyvät syvät arvet. Ja kaiken olen käsitellyt, olen kirjoittanut tätä blogia, olen puhunut ystäville, kavereille, ammattilaiselle ja Jumalallekin. En tiedä, miksi mun olo ei ole helpottunut. Mulla on edelleen tosi vaikeaa. Mä olen hukannut hirveästi elämää tähän kaikkeen turhaan. Yhteen turhaan ihmiseen. Jonka mun pitää ajatella olevan turha, vaikken niin oikeasti ajattele. En tiedä paraneeko mun sydän ikinä, voinko koskaan kuolettaa tunteitani. En enää ikinä haluu ’tuntea’. Koko juttu on ollut ihan pepusta. Olen muuten kuullut, että oikeasti jopa sydänsuruihinkin voi kuolla.

Olen voinut tosi huonosti jo liian pitkältä tuntuneen ajan. En haluaisi jumittaa tällä tavalla huonoissa oloissa, mutta en ole osannut päästää irti. En ole osannut hyväksyä ja jatkaa matkaa. Mua sattuu jotenkin niin paljon. Ei kai kukaan voi ymmärtää toisen kipua, mutta mä en kestä, enkä halua tuntee näin enää kauaa. ”Unohda, ja keskity muihin asioihin” on maailman hankalin neuvo noudattaa. 

Mä olen EHKÄ SAATTANUT  käydä nyt välillä paikoissa missä olen tiennyt hänen olevan, kuten Kingdom Palacen keikoilla. Mutta en ainakaan tunnusta käyneeni vain hänen perässään, vaan musiikin ja muiden ihmisten takia. Vaikka sen tunnustan, että mun on tosi tosi vaikeaa päästää irti. No siis kuitenkin, olen ajatellut että vaikka hän siellä on, luonnollisesti jopa ihan satavarmasti, niin se ei saa estää mua menemästä sinne. Ettei se saa mua jarruttamaan, ja erkaantumaan muista kavereista ja muusta elämästä siksi että mun pitäisi vältellä asioita mihin tiedän hänen kuuluvan. Jossain vaiheessa se ehkä olisi kuitenkin järkevää. Niinkuin nyt tuntuu siltä. Lähiaikoina musta on tuntunut taas vaan pahemmalta ja pahemmalta jos olen nähnyt Laurin. Ehkä sillä hetkellä osaan esittää ja käyttäytyä, mutta mulla tosiaan sen jälkeiset päivät on yhtä tuskaa. Mutta mä en halua edes nähdä, jos en voi olla itse hänen kanssaan niinkuin ennen.

Ja kyllä musta tuntuu, eli vihdoin alan ymmärtää asiaa, ettei hän tosiaan halua mua. En mä herätä siinä enää yhtään mitään tunteita tai kiinnostusta. Tietysti ton tajuaminen tuntuu pahalta ja satuttaa… Mun täytyy hyväksyä se, etten merkitse hänelle mitään. Ettei hän ehkä ikinä välittänyt musta. Ai kun en olisi ikinä alkanut ottaa tosissani mitään Laurin sanoja. Haluaisin kadottaa sen päivän kun tavattiin, tai edes siitä lähtien kun friendzone alkoi ylittymään. Tai olisi edes ollut silloinkin aina välinpitämätön, niin en olisi alkanut ottaa ikinä mitään tosissaan. Miten yksi ihminen voi tuottaa toiselle niin paljon kipua? En tiedä miten osaan päästä tästä surusta yksin.

©Anni http://anninjorinat.blogspot.fi/ -blogista