Jos mä pikaisesti mietin itseäni noin niinku parisuhdemielessä, naiseuden haluttavuutena (onko toi nyt oikein sanottu?), niin ajattelen et mähän olen just hyvä. Mä olen hyvä ihminen. Sitoudun. Annan kaikkeni. Olen luotettava. Mukava, luulisin. Suvaitsevainen. Vaikkakin aatteellinen. Ja olen mä ihan kauniskin. En ainakaan keskiverron alapuolella. Oikeestaan oon aikamoinen saalis. Että kuka tahansa jos ikinä mua sais niin kannattais pitää kiinni.

Mutta sitten kun alan tarkemmin miettimään niin kaikki mättää. 

Onhan paljon mua kauniimpiakin. Miksi kukaan haluaisi mua, kun voi haluta jonkun muunkin?

Ja olenhan mä nyt aika outo. Vähän naiivi, joskus äänekäs, ja outoja tapoja ja ajatuksia. Ehkä mä oon jotenkin sit muille ihan liikaa ja halutaankin joku tavallinen.

Ja lapsia. Mulla on lapsia. Kaiken lisäks ’muiden miesten lapsia’, onhan se jo viimeistään totaalinen turn-off. Mun on pakko olla todellinen slut.

Kaduilla näkee kaiken näköisten ihmisten kulkevan pareina. Toinen hyvänäköinen ja toinen tavallinen tai erikoinen. Miten se on saanut sen? Tai ne molemmat on spesiaaleja. Miten ne on löytäny toisensa ja miten ne kestää toisiaan? Tai kaksi hyvännäköistä. Onko molemmat tosi itsevarmoja vai onko mustasukkaisuutta ja toinen koko ajan pelkää et toinen jättää ja jatkaa matkaa vielä ’parempaan’?

Kuitenkin tuntuu, että ’kaikki löytää jonkun’, niin miksi joidenkin kohdalla se on niin vaikeaa tai mahdotonta? (Niinku tietty mun.)

Itsevarmuusko iskee? Ei saa tyrkyttää liikaa, mutta pitää olla coolisti itsevarma. Ja vaikeasti tavoiteltavissa. Ei saa olla liian helppo. Mut ei liian vaikeakaan. Sitten kuulisi, että kun ei susta saanut selvää. Ja toisen liika itsevarmuus pelottaa. Ehkä sitä ei uskalla edes lähestyä.

Jos oot nurkassa hiljaa, niin sua ei huomata. Vai huomataanko? Ehkä se on hyvä, kun et tuo itseäsi ja mielipiteitäsi esille. Mutta sit oot liian tylsä. Ja tyhmäkin, kun vaikuttaa ettet ole mitään mieltä mistään. Mutta ei saa olla liian kiinnostavakaan, koska sittenhän joku muukin voisi kiinnostua ja sun kuuluu olla ja kuulua ja näkyä vaan sille yhdelle. Muuten jos saat huomiota, niin hän tulee mustasukkaiseksi. 

Pitääkö olla kiltti? Vai tuhma? Siitäkään ei saa selkoa. Kuitenkin on liikaa jompaa kumpaa.

Mikä tekee naisesta vakavasti otettavan? Yrittämisen ja sitoutumisen arvoisen? 

Mutta mä oon mitä oon. Mä oon oman elämäni esiintyjä, päätähti, oikea superstara. Mutta onko mulla lupa loistaa? Ehkä sekin meni mulla väärin. Olisi pitänyt olla taustahahmo. Jos sitten olisi kelvannut.  

Piirtänyt: 5v

(Lisäsin noi erikokoiset tähdet käsiin niin musta näyttää kuin se pähkäilis kummanlainen pitäisi olla.)

Mä en voi sille mitään, ettei Lauri osannut olla mulle avoin ja luottaa muhun ja päästää päänsä sisään. Mä tein tässä sen virheen, että itse uskoin häntä ja itse rakastuin. Mutta nyt vältän tekemästä noita virheitä enää kenenkään kohdalla. Aiemminhan musta tuntui, että olisin varavaihtoehto ja toinen nainen. Nyt tuntuu etten ollut sitäkään. En ollut edes varavaihtoehto, kun vain joku säätö. Enkä halua ikinä enää olla kenellekään mitään merkityksetöntä. Joku turha hairahdus. Ei oikein imartele tuollainen rooli. Harmittaa tietenkin hirveästi omalta osalta, että piti edes kokea tätä vääryyttä. Miksi mennyttä ei vaan voi pyyhkiä pois. Hän kyllä näemmä pystyi, mutta mä en. Aika on jokaiselle henkilökohtainen käsite. Jos se on ainut mikä auttaa. Seuraavassa elämässä ehkä olen fiksumpi enkä tee enää samoja virheitä.

Mä olen ajatellut että ’tärkeät’ ihmiset on mukana muissakin elämissä jossain roolissa. Toivottavasti hän ei tule mun muihin elämiin enää. Tai että osaisin kokemuksesta viisastuneena seuraavilla kerroilla ja seuraavissa elämissä sivuuttaa samantien satuttavat idiootit. Mutta tosiaan ehkä ei enää tavata, koska mähän olin hänelle turha, niin en mä tule kiertämään hänen seuraavissa elämissään.

Mä haluaisin kyllä myös uskoa siihen, että asioilla on tarkoituksensa. Ja tavallaan, puhuinhan kauan et haluaisin edes kokeilla seurustella, koska en ollut sitä ikinä tehnyt. Sen mä sain. Olisi pitänyt olla tarkempi toiveissaan. En mä olisi edes halunnut kokeilla tämän kaiken mielipahan ja surun ja ikävän uhalla. Miten sen jälkeen sitä haluaisi enää uudestaan? Satuttaa itseään taas. Pitää oppia taas ajatukseen että yksin on ihan fine. Mutta jos ei silti halua olla yksin? Mut ei haluu olla kenenkään muun kanssa. Miten onkin näin vaikeeta?

Miten musta tuli näin viallinen. Luulis että mulla on ollut sama kasvatus ja tausta kuin sisaruksillani ja he ovat koko ajan vähintään seurustelleet ja olleet pitkissä suhteissa. Joten munkin pitäisi olla kykyneväinen suhteeseen. Mulla on joku geenivirhe mikä aiheuttaa sitoutumisongelman (mikä ilmenee myös niin ettei muut halua sitoutua muhun). Joku mun elämässä on mennyt ihan väärin, kun oon ajautunut tällaiseen yksinäisyyskierteeseen. Siksi mä vaan odotan nyt seuraavaa elämää. Tää elämä menee ihan hukkaan kun on vaan aina ja koko ajan yksin. Ja tää ’suhde’ pilas mut, koska aloin tuntee. Olisinpa pysynyt entisenlaisena tunnevammaisena. Ennen vanhaan oli parempi olla.

Niin, mähän olen jo ihan pimahtanut. Mutta en mä osaa tehdä asialle mitään. Mä en osaa antaa olla ja mennä eteenpäin. En kokenut saavani juurikaan apua terapioistakaan. Vaikka mä tosiaan saatan joissain asioissa tylsistyy helposti, niin kuitenkin jään helposti kiinni. En mä haluis menettää yhtään ihmistä kenet oon ottanu mun elämään. Ja sen poismeno täydellisesti ja kokonaan jätti jotenkin mussa niin syvän tyhjän aukon, niin mun on tosi vaikee päästä edes alkuun sen paikkaamisessa.

Mä tajuun ettei sillä vaan ole mulle enää muuta sanottavaa. Mua vaan surettaa niin paljon että miten se voi mut heittää noin vaan pois, kuin olisin pelkkää ilmaa. Kun mulla se ei yhtään onnistu tuolla tavalla. Inhottavaa miten itselle jäi koko jutusta niin tyhjä ja merkityksetön olo. Niinkun en olis minkään arvonen. Niinkun en oo ikinä kenellekään ollu. Luulin, että Lauri olisi erilainen kun muut, näkisi mut eri tavalla kuin muut, mutta loppujen lopuksi se oli ihan samanlainen kun kaikki muut miehet. Mä oon niin kyllästynyt siihen miten miehet kohtelee niin, että hetken vaan ottaa ilon irti ja sit tunteettomasti jatkaa matkaa. Itseasiassa toi oli pahempi kun muut, koska veti ton pidemmälle. Kiusas kauemmin ja antoi olettaa enempää ja todellakin johdatti harhaan. Kunnes yhtäkkiä veti kokonaan maton pois alta. Koko juttu ei tehnyt mulle mitään hyvää, todellakin pelkän pahan mielen ja traumat, etten varmasti enää ikinä uskalla alkaa mihinkään, luottaa keneenkään. Miksi kukaan muukaan tarkottaisi mitä sanoo ja pysyisi sanojensa takana, jos sekään kenen ekaa kertaa ikinä kuvittelin näkevän mussa syvemmälle, teki sit noin.

En mä olisi ikinä alkanut sen kans yhtään mihinkään, jos olisin tiennyt etten mä merkitse sille yhtään mitään. Mä sitouduin ja olin tosissani, ja mitä siitä sain; pelkkää pahaa mieltä. Eikä paljoo toimi ’unoha jo’ -jutut. Tai mikään pahoillaan olo, koska joka tapauksessa meni näin ja satutti. Miten pystyisi unohtamaan jotain jos se oli itselle tärkeää.

Enmä silti haluu sille mitään pahaa ja mä edelleen tunnen siihen samalla tavalla, edelleen välitän ja on mulle tärkee. Mä en olis halunnu menettää sitä, ja tuntuu pahalta päästää irti, ja mua satuttaa kun mä en voinut asialle mitään, kun mulla ei ollu mitään päätösvaltaa mihinkään.

Vuosi sitten Lauri askarteli mulle pinkin sydämen mihin kirjoitti ”kiitos kun oot olemassa”. Tuntuu, että kaikki oli valetta ja että parempi olis etten olis ikinä ollut ollenkaan sulle olemassa. Mä itse kuitenkin oon edelleen samoilla linjoilla kun ensimmäisissä kirjeissäni.

– But every sweet memory is just a lie –