©Anni http://anninjorinat.blogspot.fi/ -blogista
 

Vaikka miten mietin ja pähkäilen koko asiaa ja mietin ’syitä’ niin mä en silti ymmärrä. Ja olen vissiin hänen ’syynsäkin’ kuullut monta kertaa.
Mutta mä en tehnyt mitään väärää, annoin tilaa ja yritin olla läsnä, enkä mä ollut vääränlainen ihminenkään, en varmasti, mun piti olla hyvä just tällasena kun oon, ja kyllähän hänkin tiesi jo aikaisempien vuosien tuntemisesta millanen mä oon. Niin mikään pölöttäminen ym. ei tullut yllätyksenä. Ja olisi mullekin voinut avautua, kaikesta. Mä oon hyvinkin ymmärtäväinen ja empaattinen ihminen ja olisin voinut tukea kaikessa jos siihen olisi annettu mahdollisuus.

Mä en kuitenkaan oo missään vaiheessa lakannu tykkäämästä. Ja mulla on kauhea ikävä kaikkea.

Mä edelleen ajattelen että meistä olisi voinut tulla jotain huippua. Mitä vaan. Jos hän olis tullut enemmän vastaan ja myös näyttänyt niitä tekoja, yrittämistä. En tiedä sujuuko hänellä nykyään kaikki helposti ja täydellisesti yrittämättä. Tiedän, että hän möksähtää tosta kun sanon tästä yrittämisen puutteesta, kun jos hän omasta mielestään yritti. Mutta tämä on mun mielipide, etten mä juurikaan nähnyt sitä yrittämistä mitenkään käytännön tasolla tekemisissä enkä pään sisälläkään avautumisen, luottamisen ja välittämisen kautta.

Ja mä sanoin hänellekin jo sillon heti aluksi, etten halua alkaa mihinkään niin että heti pitäisi erota, tai ikinä. No, ei kai sitten paljon kuunneltu sitä toivetta. Vaan perseapinat käyttäytyy niin, että alkaa juttuun ilman syvempiä tunteita, leikkii hetken toisen tunteilla ja jatkaa matkaa.

Ja sitä mä en tajua. Kun hän sanoi tykkäävänsä musta, haluavansa olla mun kanssa, jopa olevansa rakastunut muhun. Niin miten se noin vain muuttui, jos mä en muuttunut tai toiminut väärin. Miten voi hetkessä muuttua niin ettei haluakaan olla mun kanssa, vaan poistaa kokonaan elämästä. Muilla nähtävästi voi muuttua helposti asiat. Mä en sitä osaa, mä oon niin sitoutunut mihin tahansa mihin alan. Mutta kaiken tämän jälkeen on enää vaan vaikea luottaa mihinkään mitä kukaan sanoo.

Joskus seurustelumme aikana:
Lauri: Ethän suutu, jos tästä ei tulekaan mitään? Haluun kuitenkin, että jokatapauksessa oot aina mun elämässä.
Nana: Ai tuntuuko susta siltä ettei tulis? Mä ainakin haluun olla enkä luovuttaa. 
Lauri: Ei, en tarkota et haluisin perua tätä, meistä voi tulla mitä vaan!
Nana: Vaikka ollaan erilaisia, ja toimitaan eri tavalla niin mä kaikesta huolimatta tykkään susta ja opin kyllä koko ajan asioita, sitä mitä on olla jonkun kaa yhessä. 
Lauri: Niin, jännä et me silti tykätään toisistamme. Vaikka ollaan niin eri maailmoista.

Eli ehkä hän kyllä tavallaan varoitti mua jotenkin erosta. Mutta kun tavallaan perui sen, niin jätin sen asian siihen. Jos hän oli sillon jo oikeesti miettinyt jotain, niin olisi voinut sanoa kunnolla. Olisi voinut sanoo syvemmin miltä tuntuu. Ja siinä vaiheessa olisi voitu käsitellä ongelma-asioita kun olisi kertonut mulle, että mitä haluaisi eri tavalla. Olisi silloin voitu yhdessä puhua niistä ja miettiä niitä ja keksii keinot mitä yrittää että jos saisi paremmin toimimaan. Ennenkun olisi pitänyt erota. Mä luulen et noin kuuluis normaalisti toimii. Eikös yleensä niin tehdä ennen eroa. Jopa mä sen tiiän vaikka olin ensikertalainen. Niin siinä mun mielestä Lauri toimi väärin. Ja sen takiakin musta tuntuu, ettei hän yrittänyt. Kun oon monesti siitä sanonut että mun mielestä hänen puoleltaan oli selkeätä yrityksen puutetta. Mutta, sillonhan jos ei pidä toista tärkeenä, niin ei oo valmis näkee toisen eteen vaivaa. Eikä näemmä välitä vaikka miten tökerösti yhtäkkiä toiselta vetäisi maton kokonaan alta pois. Tosin Lauri on ihmisenä sellainen, että hänelle asioiden pitäisi olla helppoa ilman mitään työtä, ja luovuttaa mielummin jos itse pitäisi jossain tulla vastaan. Kyllä mä aina tiesin, että hän on tuolla tavalla hankala ihminen. Tosin luulin kyllä, että hän olisi sitoutunut jos sitoutuu, ja tekisi kaikkensa suhteen eteen. Luulin niin sen perusteella miten olen olettanut hänen ja Patrician suhteesta. Kun hänen puheiden kannalta silloin hän olisi vielä halunnut yrittää eikä luovuttaa. Jotenkin ajattelin, ettei hän ole mikään huvikseen ottaja ja jättäjä, vaan olisi suhteissa tosissaan. Mutta olin ainakin sillä hetkellä väärässä. Tuntui, että hänelle jättäminen olisi yhtä helppoa ja yhdentekevää kun roskien ulos vienti. Tai sitten se on pelkästään mun kohdalla ollut näin. Koska kyllähän se nyttekin näyttää että hänen on tosi helppoa elää ilman mua. Mutta vaikka ilman Inkaa hän ei näemmä pysty elämään. Harmi että mä otin koko jutun ihan eri tavalla, paljon kovemmin kuin hän, tai kukaan muu. Tai sitten hänestä tuli tuollainen Patriciasta eron jättämien traumojen takia. Ehkä muhun jäi nyt samantyyliset traumat.

Mutta enpä mäkään enää yritä mitään. Enkä odota tai tavoittele mitään. Kenenkään kohdalla, ainakaan kahteenkymmeneen vuoteen. Mihin mä mitään miestäkään tarvitsisin? Siihenkö että päästäisin jonkun taas satuttamaan mua? Ei kiitos. Jos tääkin olis musta välittäny niin olis se halunnu viettää aikaa mielummin mun kun muiden naisten kans, eikä olis tarvinnu yrittää flirttailla ja katella muita. Kai se oli parempi sit heivaa mut menee jos en riittäny sille. Jos on tosissaan jonkun kanssa niin se kyl riittää eikä edellämainituin tavoin tarvii ketään muita. Mua sattu jo nyt näin paljon, niin mitenköhän mua olis myöhemmin sattunut. En mä olis sulattanu eksän (sen kenen kans ei oo yhteistä lasta) kans tekemisissä olemista, koska en tajuu miks pitäis. Mä en vaan luota siihen, että voisin kenellekään koskaan olla se ’the first choice’. Jos ainoa kenestä luulin, että olisi mulle sopivin, ei pysty siihen, niin miksi kukaan epäsopivampikaan pystyisi.

Vähän surettaa Jumalankin väärä oletus musta. Selvästi se on kuvitellut, että mä olisin niin vahva ihminen, että jaksaisin kantaa yksinäisyyden taakan. Ja se on siinä väärässä. 

Lauri jätti mut tasan puoli vuotta sitten. Noin vaan. Ihan yhtäkkiä. Mitään varoittamatta. 

Siellä muuten tänään liputetaan. Mun mielestä tämä olisi kyllä enemmän sellainen puolessa tangossa olevan lipun surupäivä eikä ylhäällä tangossa oleva juhlapäivä. 

Tein aiemminkin puoli vuotta -postauksen, mutta se oli ihan erilainen. Se oli ihana. Se oli silloin kun puoli vuotta sitten aloimme seurustelemaan. Surullista, että näin pian sen jälkeen tulee jo vastakohtainen puoli vuotta sitten -postaus.

Mä oon nyt kitunut, kärsinyt, surrut, ikävöinyt ja taukoamatta vaivannut tällä asialla päätäni koko ajan tämän puolen vuoden ajan. Miten harmi heittää tällä tavalla hukkaan tämä aika, mutten ole osannut muutakaan. Kuinka elävästi ja kamalasti mielessä onkaan tämä puolen vuoden takainen ero. ’Vaikka se oli lyhyt aika’, se ei vaikuta muhun. Kai mä olin ehtinyt kiintyä. Jo pikkuhiljaa pari vuotta ennen sitä. 

Tuntuu niin pahalta, se eron jälkeinen aika oli ihan hirvee, ja se söi mua ihmisenä niin paljon. Lauri ei jättänyt mua mitenkään fiksusti ja aikuismaisesti. Vaan tökerösti, kylmästi ja välinpitämättömästi kuin heittäisi kaiken roskiin ja unohtaisi samantien ja kuin kokonaan ilman mua olisi vaan yksinkertaisesti paljon parempi olla. Niinkuin ihmistä ei tarvitsisi arvostaa pätkän vertaa. Ymmärtäisin sen, jos olisin antanut siihen aihetta, tehnyt jotain väärin. Ehkä ihmiset sitten tekee noin tämän jättämisen, mutta mä en olisi toiminut noin. Mä osaan olla empaattinen ja arvostaa ja kohdella oikein. Se oli mun eka suhde, eka suhteen päätös, ja niin väärä tapa lopettaa. Mutta ei kai toisille sillä sitten ole väliä millaiset traumat toiselle jättää.

Sain kyllä ensimmäisekseni vaikeimman mahdollisen ihmisen. Vanessakin sanoi joskus noin, ja hän kuitenkin tuntee Laurin. Ja moni muukin  on sanonut, että harmi kun sen piti olla mun eka, eikä joku helpompi. Ja että kuinka väärä Lauri mulle olisi, mutta mä en vaan näe sitä. Omasta mielestäni hän kyllä tosiaan on ainoa oikea ja sopiva mulle. Ja senkään takia en halua ketään muitakaan, joten on sit mieluummin aina yksin. En tajua, miten kukaan ottaa ikinä uusia, miksi kukaan haluaisi väkisin satuttaa itseään uudelleen? Mä en suostu siihen enää ikinä. Muut satuttaisivat ihan varmasti samalla tavalla. Vaikka en mä edes tiedä millaista ns. normaali suhde voisi olla, kun mulla oli niin hankala tapaus tämä.

Mutta vitsit, mun täytyy päästä yli. En tosiaan halua samalla tavalla kitua vielä 19,5 vuotta! Ja hän kuitenkin teki mua kohtaan niin paljon väärin, ettei olisi yhdenkään kyyneleen arvoinen. Mä oon vaan idiootti kun jäin niin kiinni johonkin, mitä ei varmaan ikinä ollut edes olemassa. Ehkä kaikki kuitenkin oli vaan mun mielikuvitusta. Ehkä mä kuvittelin väärin kaiken, kaikki puheet, ja luin väärin kaikki ne vuoden takaiset viestit. Ehkä mä otin ne sanat eri tavalla kun hän oli tarkoittanut.

Tuntuu että koko tässä jutussa vaan menetän itseäni. Kiva, menetin ensin ihmisen kuka oli kaveri, ystävä sekä poikaystävä ja sitten menetän vielä itsenikin. Joten en jotenkin ymmärrä sitä, että olisi ollut joku tarkoitus että ’oppia kokemuksesta’ ja ’kasvaa ihmisenä’ kun musta mä koko ajan ’vähenen’. Luotto kaikkeen vähenee ja se mitä mä olen niin kaikkoaa. Mä en jaksa enää kiinnostua asioista. Kohta mä en oo enää mitään, kun mä en oo mä. Mihin musta enää on? Jos en kelpaa parhaimmillani sille kenen piti olla mulle sopivin, niin miksi kelpaisin muillekaan ikinä? Etenkin kun koko ajan itse ihmisenä vaan huononen. En mä olis vasta nyt ’näin vanhana’ alkanu ekaan omasta mielestäni vakavaan juttuun, jos en olisi ajatellut hänen olevan mulle sopiva. Hän oli kuitenkin ensimmäinen kenet mä hyväksyin. Itseasiassa hän on ainoa tässä kaupungissa kuka jotenkin ’kelpaa’ mulle. Ja sitten hän onkin koko ajan halunnut mielummin ihan jonkun sellaisen… muunlaisen.

Uskon kyllä, että sillä on iso vaikutus mun oloihin, että tämä oli oikeesti mun eka kerta. Tämä oli mun eka kerta, mikä oli mulle niin merkittävä, että edes aloin mihinkään. Olen ollut aina niin tarkka siihen että mihin alan, niin siksi tämä eka kerta oli vasta nyt. Jos aiemmin olisin alkanu suhteisiin, niin se olisi ollut väärin, koska en olisi ollut tosissani silloin tai niiden kanssa. Mutta tosiaan, saa jäädäkin ainoaksi kerraksi. Pidän kyllä huolen siitä, ettei mulle enää tehdä näin, johdeta harhaan. En tule enää uskomaan kenenkään sanoja.

Ja tää mun ainoa merkittävä viettää siellä elämäänsä jonkun muun kuin mun kanssa. Elämä ei aina ole reilua. Elämä on ihan kisun tyhmää ja tylsää. Jos mulla ei olis lapsia, niin mulla ei olis yhtään mitään. *turhautunut olo*

Muka aika auttaa. Kuinka pitkä aika? Alkaako sen jälkeen tykätä olla yksin ja hyljätty?

Mutta sitten, jos ajattelee, että jo väärästä henkilöstä pystyy välittämään kuitenkin niin paljon, niin miten paljon pystyisin antaa oikealle? Että miten upeeta se olisi sitten kun olis oikea kohdalla? Mutta mä luulin, että Lauri oli jo oikea. Ja haluaisin niin vieläkin. Asiat kuitenkin voi aina muuttua. Niinkun kaikkien muiden ihmisten mielipiteet. Tulevaisuudesta ei voi tietää. En voi tietää miten meidän kenenkään asiat on hetken päästä. 

Jonkun syyn takia mun on vaan tosi vaikee päästää irti. Ja mä itse kärsin tästä. Mä en ymmärrä sitä, miten mä voin tuntee näin kun tunnen ja toinen voi vaan poistaa mut elämästään niin, ettei se ole ollut yhtään rikki tai surullinen tai ikävöinyt varmaan hetkeäkään. Että miten kaikki voi yhtäkkiä haihtuu ilmaan ja kadota? Ellei kaikki ollu koko ajan valetta. Miten kylmä ja julma ihminen voi toiselle olla osoittaakseen yhtäkkisen täydellisen välinpitämättömyyden?

Tämän takia en varmaan tule ikinä luottamaan kenenkään sanoihin tai mihinkään enkä pysty enää alkamaan parisuhteeseen. Vaikka olisinkin hyvä siinä. 

”Why did you kill my pony?”
(-kenenkään ei tarvii tajuta tätä)