Isänpäivä on kylläkin aihe mikä sivuaa tämän blogini aiheesta. Koska mun mitkät suhteet tai ’suhteet’ ei liity iseihin mitenkään. Niissä ei ole ollut mitään rakkauden, tai edes ihastuksen tai kiinnostuksen tapaista. Lapseni ovat syntyneet isättöminä. Jokaisen kohdalla olisi kuitenkin ihan eri tarinat siihen miksi näin on käynyt. (Yksi lapseni on saanut myöhemmin isänsä jollain tapaa elämäänsä.)

Keskimmäinen lapseni on ollut lähiaikoina hyvin kiinnostunut isä-asioista. Miksei hänellä ole sellaista? Miksei hän saa sellaista kun muillakin on? Eikö sellainen voisi löytyä jostain? Jos mä saisin poikaystävän niin tulisiko siitä sitten hänelle vähän niinkuin isä?

Olen aina puhunut lapsilleni siitä, että on erilaisia perheitä ja kaikki on yhtä oikeita ja arvokkaita. Joillakin ei ole isää, joillakin ei ole äitiä, joillakin on kaksi äitiä, joillakin kaksi isää, joillakin molempia kahdet. Ja, että jos ikinä saisin mulle poikaystävää kuka tulisi isoksi osaksi meidän perhettä niin hän ei silti olisi näiden isä. Jonkinlainen isähahmo hänestä kyllä voisi ajan kuluessa tulla.

Isänpäivä kortit ja -lahjat lapseni ovat antaneet ukille, minun isälleni. Eikä se ole ollut kouluissa ja päiväkodeissa mikään ongelma. Jos ukkia ei olisi niin lapset tekisivät ne mulle -hoidanhan minä sekä äidin että isän roolin.

Miten te muut isättömien lasten vanhemmat olette asioita lapsillenne selittäneet? Minkä ikäiselle voi kertoa asiat niinkuin ne oikeasti on?

Elää unelmaa

Mitä on kun elää unelmaa? Kaikki me toivomme jotain. Ainakin haluamme olla onnellisia.

Juttelin tässä yhdissä juhlissa erään kaverini kanssa, kuka odottaa toista lastaan. Nähdään harvoin, kun hän on muuttanut kauas. Hän kertoilee aina mukavasti elämästään, ja tuntuu että on päällisin puolin ollut siihen hyvin tyytyväinen jo kauan. Mä hoksasin että hän elää unelmaansa ja sanoin sen hänelle. Ollaan tunnettu teineistä asti, ja silloin jo hän puhui että haluaisi elää maalaiselämää kaukana muista. Ja että on eläimiä ja onnellinen perhe. Kertoi nyt myös, että suunnitteli hankkivansa kanojakin. Ihan tuollainen ei olisi mun unelma, mutta hänellä on ollut kauan ja nyt hän elää sitä.

Sitten toinen siinä vieressä kertoi, että kyllä hänkin elää unelmaansa. Aina halunnut asua rivitalossa, ja mies ja pari lasta ja nyt tykkää työstäänkin. Okei, mä olin hiljaa omasta tilanteestani (wau, mä jopa osaan olla hiljaa), koska olisin varmasti alkanut itkemään.

Tietenkin olen iloinen heidän puolestaan. Osaan kyllä olla muiden puolesta vilpitön. Eikä nyt yleensä ainakaan muiden onni ole muilta pois. Kaikkien kuuluisi saavuttaa unelmansa. Mutta miksi mä en saavuta? 

Mietin omaa unelmaani. On totta, että olin kauan vapaaehtoisesti hyvin itsenäinen enkä edes hakenut vakavaa suhdetta. Ehkä jollain tapaa kuvittelin, että se olisi sitä mitä haluan. Kunnes sit muutama-pari vuotta sitten ’aikuistuin’ tai vain kyllästyin yksinäisyyteen. Mutta luulen, että tavallaan toikin, vaikkakin pitkään kestänyt, ’haluun olla yksin’ -vaihe oli vain tullut mulle omien kokemuksieni perusteella. Kun olin huomannut, ettei kukaan musta enempää halua, niin en mäkään sitten niistä, enkä edes kuvittele että mikään parisuhde ja rakkaus voisi olla edes mua varten. Mä hyväksyin leikkikaluna olon ja elin bile-elämää ilman mitään suurempaa merkitystä.

Mulle oli normaalia, että pidetään hauskaa ja mut heivataan leikin jälkeen, joten tein sitä itsekin muille. Mä opin tässä väärille teille. Kun kukaan ei ollut opettamassa mulle miten kuuluu mennä. 

Monihan oppii oikean meiningin jo parikymppisenä. Joskus ekan vakavan parisuhteen aikoihin. Sillon kun suhteessa on luonnollisesti järkevät rajat ja säännöt, ja kun tuntee että toinen välittää. Tuntee olevansa jollekin tärkeä, omana itsenään. Tutustutaan, ja kappas, toinen pysyykin siinä rinnalla eikä heitä roskiin. 

Mä ehkä meinasin nyt oppia ’oikeille tavoille’. Opinkin siinä, että nyt tiedän mitä haluan, mitä voi olla olemassa ja mitä kuuluu tavoitella. Mutta valitettavasti en ehtinyt päästä tuosta roskana olemisen -tunteesta. 

Siis aikaisemmin saatoin kuvitella, että unelma olisi bailata ja paljon satunnaisia ihmisiä ympärillä. Vaikka joku pienimuotoinen näyttävä työ, ja olla itsekin näyttävä. Saako siinä jotain arvon tunnetta itselleen, jos ihmissuhteista ei sitä saa? Ja lapset. Lapset teinkin, sainkin -yksin. Mutta nyt tiedän, (ja varmaan aikaisemminkin olin sitä mieltä, mutten vain uskaltanut tai uskonut sellaista omalle kohdalleni,) että mun unelma olisi, että mulla olisi joku kuka oikeesti haluaa olla mun kanssa ja välittää musta. Mulla ei ikinä ollut ketään sellaista, edes pientä hetkeä. Mä luulin, että Lauri oli sellainen. Mutta sitten se heti perui kaiken. 

Ja miten arvoton olo (edelleen sama tunne, olla vain joku roska) siitä tulee kun heti mun jättämisen jälkeen hän on toisen kanssa, ja kertoo olevansa onnellisempi kuin ikinä.

Ehkä mä joskus hyväksyn sen, että kaikesta huolimatta olin hänellekin samanlainen säätö kun kaikille muille. Ehkä vähän pidemmällä kaavalla, mutta kuitenkin pelkkä yksi merkityksetön säätö. Mä vain toivoin, ja luulin, että kerrankin mä olisin ollut enemmän jollekin, koska itsestänikin tuntui siltä ja rohkaistuin itsekin ottaa askeleen eteenpäin, ja kun luulin, että hän pitäisi musta omana itsenäni. Hän kuitenkin on mulle enemmän kun kukaan muu on ikinä ollut.

Olisi kyllä kiva joskus huomata, että joku haluaisi mutkin oikeasti, eikä pelkästään kertakäyttökamana. Sitä päivää odotellessa. Tosin sen mä olen sentään nyt oppinut ettei mun tarvitse tyytyä sellaiseen. Olen tarpeeksi vahva pystymään olemaan ilman mitään turhia juttuja. Ennen oli helppo olla tunteeton. Ja jos nyttenkin pystyisin siihen taas, niin ehkä mulla olisi helpompi olla. Mutta en sitä halua. Haluan vain että mullakin olisi merkitystä. Sellaiselle kenellä on mulle merkitystä. Joskus on mun vuoro.

©Anni http://anninjorinat.blogspot.fi/ -blogista