Hetki sitten kävin Kingdom Palacen keikalla. Ehkä uhmaan jotenkin itseäni kun käyn siellä. Mutta kärsin jo rangaistukseni, tietyn ajan porttikiellon, ja kaipasin hyvää livemusiikkia. Harmikseni se nyt on vain parasta paikallista musiikkia. Ja tänne muista kaupungeista tulevat esiintyjät on yleensä jotain pintaliitomusiikkia, ihan eri genreä, mikä ei mua kiinnosta. Harmi, kun satun olemaan rokkityttö. Jos mä saisin päättää niin tämä bändi voisi vain vaihtaa yhtä soittajaa, niin olisi hyvä. Mutta ei oikein taida olla mun päätettävissä tämä asia, kumma kyllä. 

Mä tykkään bailaa, tanssia, laulaa mukana, hengata kaverien kanssa ja tavata uusia ihmisiä. Nää keikat on hyvä tapa siihen. Vaikka mua satuttaa nähdä Lauri. Lavalla ei hirveästi, mutta muuten sitten heti sen ulkopuolella. Pitää siis kärsiä yksi huono asia, jotta saa kokea hyviä asioita. Harmi että se huono asia syö mun mielialaa ja satunnaisin hetkin ei ollut tarpeeksi intoa mihinkään, vaan ehkä jopa tylsää. Välillä vaivun omiin ahdistaviin ajatuksiini. Ja tulee vähän yksinäinen olo kun näkee ympärillä muut pareittain. Inhoan yksinoloa, kun olen ollut niin jo koko ikäni (miinus 2,5kk). Ja vaikka näiden muiden seurassa on mukavaa ja hyvä olla, eivätkä he tee mulle sellaista oloa, että olisin joku ylimääräinen, vaan olen joukossa niinkuin kaikki muutkin. Silti musta tuntuu siltä, että olisin ylimääräinen. Tarvitsisin varmaan vain itsevarmuutta. Sen rippeet lähti siinä kun jätettiin. Se kelpaamaton ja yhdentekevä -olo kun otti vallan. Kunpa pääsisin eteenpäin, enkä jumittaisi enää tässä pahassa mielessä. Mä olen tosiaan varmaan sellainen, että vaikka musta on erottu, niin jollain tapaa mä itse en ole eronnut. Ja se mättää. Siksi mun täytyisi se jotenkin oppia hyväksymään, että suostuisin itsekin eroamaan. 

Mä en oikeesti tiiä mitä mä tekisin, jotta mun olis sisäisesti hyvä olla. Mä niin haluisin itse olla jollekin sellainen kuin esimerkiksi Vanessa ja Markku toisilleen. Vanessa ja Markku kuuluu mulla tähän kaveriympyrään. Markku soittaa myös Kingdom Palacessa ja Vanessa on hänen tyttöystävänsä. Vanessa on ihana, iloinen ja kova höpöttämään, vähän niinkuin mäkin, niin kaverustuminen oli sen kanssa luonnollista oikeastaan heti kun ekan kerran nähtiin treeniksellä. Niin, ja heidän suhde. Ainakin mulla on heistä ihana täydellinen mielikuva. Ei kenelläkään tietenkään oikeasti ole aina kaikki täydellistä, mutta heistä huomaa sen, että välittävät aidosti toisistaan. Heidän suhde on siihen suuntaan mihin kaikkien pitäisi pyrkiä. Kaikki tarvitsee sellaisen kumppanin kuka ei näe ketään muuta kuin omansa, ja näyttää hänelle rakkauttaan. Vaikka kuulostaa mielikuvitukselta, niin tuollainen on oikeasti mahdollista. Näen sellaista ympärilläni oikeastaan melkein yhtä paljon kuin ’huonoja’ tai ’tavallisia’ suhteita. Joten en ajattele että kaikki suhteet olisi automaattisesti tuomittu epäonnistumaan.

P.s Osasin nyt käyttäytyä, ja muutenkin olla ihmisiksi. En tunkenut juttelemaan Laurille. Ei olla ikuisuuksiin vaihdettu sanaakaan. Ja ehkä se onkin tavoite ja kuuluu olla näin, koska hän valitsi sen etten ole hänen elämässään, niin parempi sitten olla niin ettei ole henkilökohtaisesti tekemisissä. Eikä muutenkaan entisten kokemusten perusteella kiinnosta edes yrittää jutella sen kanssa silloin kun Inka on paikalla, koska silloin Lauri käyttäytyy kuin perseapina (Vanessan sanoin. Mutten itsekään keksi kuvaavampaa sanaa.) kun sillä on Inka mukana. Ja perseapinan käytös saa mutkin vaihtoehtoisesti joko itkemään tai sitten itsenikin käyttäytymään kuin perseapina.

P.s 2 (heh, PlayStation2) Mä en yleensä puhu rumasti. Perseapina on nyt rumin sana mitä tulen käyttämään. 

Juttelin terapiassani siitä kun musta tuntuu, että vaikka musta on erottu, niin mä en itse ole eronnut. Sain läksyn. Tehtävänanto oli ’kirjoita erokirje Laurille’. Eli kirjoitan kirjeen missä MÄ jätän hänet. Mutta en lähetä sitä kirjettä. Normaalisti mä jollain tapaa aina lähettäisin kirjeeni. Mietin ensin että aikun kiva tehtävä. Kirjoittaminen ja kirjeet on mun juttu. Mutta yrittäessäni aloittaa tehtävää, se ei ihan onnistunutkaan niin vain. Ensinmäinen versioni on tällainen: 

Toinen versioni oli hänen jättötyyliään mukaillen, koska ajattelin, että haluaisin kostaa ja saada hänelle saman tunteen kuin minkä hän sai mulle. Että tuntuuko tollainen kivalta… 

Mutta, jos olen ihan aito oma itseni ja olisi pakko kirjoittaa kirje missä eroan suhteesta. En kyllä tiedä miksi mun pitäisi erota, jos en sitä halua. Niin kirjoittaisin omaan tyyliini kunnon ’romaanin’, missä pyrkisin etten jättäisi mitään epäselväksi mikä voisi jäädä vaivaamaan toista. Kertoisin mitä tunsin ennen ja mitä tunnen nyt. Mikä on muuttunut ja mistä luulen, että se johtuu ja miksi en pysty tähän enää ja lopuksi, että vaikka kaikesta huolimatta välitän, niin jostain syystä koen, että on parempi erota. Painottaisin, että silti hän on hyvä ihminen, ja mulle tärkeä ja haluan hänelle vain parasta. Sanoisin, että hän tulee aina olemaan jollain tapaa sydämessäni ja toivotan onnea tulevaan. 

Ehkä mä jättäisin noin, jos jättäisin. Mutta tarkoituksena kun oli etten kirjettä lähetä, niin en sitä pienimuotoista romaania nyt tännekään laita, vaan katson näytänkö sen ensi viikolla kun käyn taas juttelemassa, vai poltanko sen metsässä seuraavan täyden kuun aikaan keskiyöllä.