©Anni http://anninjorinat.blogspot.fi/ -blogista

”ANTAA OLLA”

Kahden ja puolen kuukauden ajan näimme sillon tällöin Laurin kanssa ja yritimme olla tyttöystävä ja poikaystävä. Kun nähtiin, niin yleensä oli kivaa, ja sitten harmitti kun yleensä mun piti aika pian lähteä. Mulla oli ja on aikataulut, että pitää hakea lapset tai olla kotona ottamassa lapset vastaan. Toki se on haaste, antaa toiselle tarpeeksi aikaa kun on yksinhuoltaja. Mun vapaat on yleensä kerran kuukaudessa yksi lauantai ja sitä ympäröivät yöt, ja jos joku ystävä oli kiltti, niin pääsin joskus muutamaksi tunniksi ’treffeille’. Kyllä siinä tulee se harmitusolo, että nyt jo täytyy erota (siitä hetkestä), kun mun täytyy lähteä. Kyllä mäkin myönnän, että oltaisiin tarvittu paljon enemmän kahdenkeskistä aikaa, että oltaisi paremmin sitouduttu ja sulauduttu toisiimme. Mutta yleensä mun lähtiessä olisi kyllä voinut toimia niinkin, että Lauri olis tullut mun mukana meille. Mä voin kyllä sanoa rehellisesti ja ylpeydellä, että mä itse tein todellakin parhaani meidän tapaamisten eteen. Valitettavasti en pysty Laurista sanomaan samaa.

Me erottiin.

Hän jätti mut facebook-viestillä silloin kun juhlimme lapseni 5-v synttäreitä. Vaikka mulla oli ollut olo itselläkin jo kauan, ja olin itsekin miettinyt että onko järkee olla tällaisessa suhteessa, niin se oli mulle iso (ei-ihana) yllätys, kamala järkytys. Vaikka kyllä mä itsekin mietin, että jos itse jättäisin sen. Joskus myöhemmin, kun olisimme yrittäneet tarpeeksi. Jos olisi pakko. Ja kaveritkin oli antanut mulle tyyliin aikarajoja, että jos se ei tunnu erilaiselta ja jos se ei muuta käytöstään parin kuukauden sisään, niin sitten mun ei tarviis enää katella sitä ja pitäis erota. Silti se oli mulle todella kova pala, en tosiaankaan olisi halunnut erota ainakaan vielä. Mutta ei multa siihen kyselty mielipidettä. Synttärifiilikset laski kuin lehmän häntä ja piti esittää vieraille olevan ok. Mä odotin, että mun lapseni synttäreille tulisi mun poikaystävä lapsensa kanssa, ja sainkin vain viestin että ”tää on nyt tässä, antaa olla”. Mä sulkeuduin ja tunsin olevani niin yksin vaikka oli kavereita ja lapsia ympärilläni. Lila sanoi myöhemmin että tuntui niin pahalta kun en edes ottanut mitään lohdutusta vastaan siltä tai muiltakaan, että mä vaan tunnuin sulkeutuvan ja haluavan olla yksin, surra yksin. Nyttenkin kun kirjoitan tätä niin tulee tunteet pintaan ja kyyneleitä. Tuntuu pahalta käydä taas eron hetki läpi.

Tuntui ettei hänestä se tunnu miltään. Että hän olisi täysin kylmä ja tunteeton ja ettei mulla olisi mitään väliä. Ehkä mulla ei ollutkaan ikinä mitään merkitystä Laurille. Hän ei ollut mun kanssa oikeista syistä. Halusi pelkästään kokeilla, koska ei halunnut olla yksinkään. Ja ehkä hänen kokeilukin oli vain sitä, että kokeillaan miltä näytetään yhdessä. En arvannut et mua tää sattuisi näin, mutta kun aloin suhteeseen, niin aloin siihen todellakin tosissani. Ajattelin, että oikeasti tullaan olemaan se vähintään 20 vuotta yhdessä. Olimme kaksi ja puoli kuukautta, tarkemmin 72 päivää. Siinäkö se oli? Siinäkö oli se kaikki mihin lähdin avoimin mielin ja sydämin ja ensimmäistä kertaa?
Tuli niin satutettu ja loukattu olo. Ja se kun tuntui että hänellä ei olisi yhtään empatiaa. Ehkä kaikki mitä hän oli mulle puhunut aiemmin oli ollut valetta. Vai onko niin helppo vaan kylmettää itsensä yhtäkkiä kun huomaa ettei suju niinkuin olisi halunnut? Se olisi sujunut. Meistä olisi voinut tulla ihan mitä vaan.

Silloin kun Lauri jätti edellisen tyttöystävän vuoden alussa, hän mietti sitä mullekin, kyseli neuvoa miten sen voisi jättää. Lauri ei silloin selkeästi voinut hyvin ja ollut onnellinen siinä suhteessa, kyllä sen näki hänestä, ja mä neuvoin että jos ei voi hyvin niin kannattaa erota, mutta tee se rehellisesti ja nätisti etkä syytä häntä mistään. Käsittääkseni hän jätti sen hyvin, ja oli eron jälkeen huomaavainen häntä kohtaan, kyseli hänen vointiaan ym. Ja mut jättäessä kylmettyi ja alkoi välinpitämättömästi ja kuin olisin vain ilmaa, että mitä väliä miten mä voin, ei se häneen vaikuta. Sen toisen kohdalla hän kyllä sanoi mullekin, että pelkää mitä jos se tekee itselleen jotain sitten kun se jättää hänet. Tiedosti, että sille toiselle jätetyksi tuleminen on iso ja kivulias asia. Ehkä mun kohdalla hän ajatteli että olisin vahva ja ihan ok asian kanssa, ja kestän kaiken ihan helposti. Jos hän ajatteli, etten mä oikeesti tuntisi mitään suurempaa häntä kohtaan? Olin kyllä rajoittunut tunteissani, no mun eka kerta, niin vasta harjoittelin näitä, mutta koko ajan edistyin. Ja hyvin edistyin. Ei me puhuttu rakastamisesta, vaan tykkäämisestä. Mulle sekin oli jo aika paljon, vaikka huomasin kyllä että olen rakastumassa. Pakko sen on sitä olla, tuntuu niin erilaiselta kuin ennen. Ehkä Lauri siis ei ajatellut että koko suhde olisi ollut mulle niin iso juttu. Mutta tuli vaan niin turha olo. Oonko mä ihmisenä turha ja mitätön kenestä ei tarvitse yhtään välittää? Miksi sitten ees alkoi mun kanssa suhteeseen jos on sitä mieltä?

Eromme jälkeen hän alkoi heti pyörimään sen eksänsä kanssa. Kolme viikkoa meidän erosta, niin alkoi hänen kanssaan taas suhteeseen. Vaikka mulle oli sanonut että on vaan kaveri. Hän valehteli studiojutun ja tämän kaveruuden, niin mitä muuta hän on valehdellut -tai jättänyt oleellisen asian kertomatta. Musta tuntui että olen ollut pelkkä vitsi. Koko meidän suhde oli pelkkä vitsi. Enkä ikinä ymmärtänyt, että mitä mä oon tehnyt ansaitakseni tollasta kohtelua. Siis tuntui että hän käyttäytyisi mua kohtaan niinkuin vihaisi mua. Mä en tehnyt mitään pahaa, aina olin hyvä ja kiltti, enkä missään valehdellut tai toiminut väärin. Mä välitin aidosti ja olin, kissa vie, mä oikeesti olin maailman paras tyttöystävä! En ollut uskonut että osaisin tota tyttöystävähommaa, mutta ensikertalaisena suoriuduin siitä kiitettävin arvosanoin. Hän ei vain antanut mun olla kaikkea mihin pystyin, koska ei päästänyt päänsä sisälle, enhän mä sentään osaa toisen ajatuksia lukea, eikä lähelleen. Mut mä tiiän että olin itse ihan huippu, paras mahdollinen.

Aiemmin jo kirjoitin, että joku kerta kysyin häneltä et mikä siinä on kun hän ei voi tulla meille melkein ikinä, et onko tähän joku syy. Hän vähän kierrellen myönsi kammoksuvansa mun yhtiä nukkeja. Mähän olen keräilijä, mun koti ei ole siisti ja tyylikäs mitenkään. Mulla on siellä paljon tavaraa, mulle ne on sisustuselementtejä. Keräilen nukkeja ja poneja ja yhden eri ilmeiset lapsinuket oli makuuhuoneessani sänkyä vastapäätä olevan hyllyn ylähyllyllä. Mua ei ihmetyttänyt sen reaktio nukkeihin, niitä on moni pitänyt pelottavana, mutta en tietenkään itse näe niitä yhtään sellaisina. Ajattelin olla huomaavainen tyttöystävä, koska olihan poikaystävä mulle tärkee, ja halusin huomioida hänet, joten mä poistin ne nuket siitä ja siirsin siihen muut ei-pelottavat nuket tilalle. Ajattelin, että ehkä hän ilostuisi ja olisi otettu kun huomaisi tämän seuraavan kerran meille tullessaan. Mutta ei hän ikinä tullut. Hän ei ikinä nähnyt että siirsin nuket pois siitä hänen takiaan. Mä odotin että Lauri tulisi lapsensa kanssa mun lapsen synttäreille, mutta sitten laittoikin vain viestin että tää oli nyt tässä, kun hän ei jaksa tätä välimatkaa ja bussilla kulkemista ja kun bussit maksaa. Ja kun ei nähdä ikinä, mutta toihan oli aikalailla liitoksissa tuohon asiaan. Hän ei voinut tulla bussilla nukkekotiin. Meidän suhteessa tämä asia koitui hänelle ylitsepääsemättömäksi ongelmaksi, mihin ei edes yrittänyt keksiä ratkaisua. Nimesin tämän blogin sen mukaan, minkä jollain tapaa ajattelen ajaneen suhteemme tuhoon. Siksi, koska hän ei melkein ikinä tullut meille. (Vaikkei ehkä asiassa sen enempää ollut kyse nukeista.) Mutta sillä tavoin olisimme saaneet sitä yhteistä aikaa.

Hän merkitsi mulle enemmän kuin luulinkaan hänen merkitsevän. En mä tiennyt suhteeseen ryhtyessäni, että kyse olisi ollut vielä rakkaudesta mun osalta. Luulin että olen vain tosi ihastunut ja siksi haluan yrittää. Mutta ero oli mulle niin kova pala, ja olen ottanut sen niin raskaasti ja surrut sitä tosi paljon, niin voiko kyse olla muusta kuin rakkaudesta? Hänen osaltaan ihastus lopahti. En vain osaa ymmärtää miten jonkun mieli ja tunteet voi noin muuttua. Ja mulla taas olikin häneen suuremmat tunteet kuin kuvittelin mulla olevani, mun osalta se kasvoi rakkaudeksi.

Kaikki ystäväni on puhuneet monesti ettei ihmekään että mua sattuu niin kun hän kohteli mua niin huonosti. Itse en ajattele että olisi niinkään huonosti kohdellut, kun vain eron jälkeen tosi kylmästi ja välinpitämättömästi. Mä en ehkä ymmärrä sitä koska edellisen eronsa jälkeen hän ei kohdellut sitä naista näin, vaan hyvin. Että miksi mua kohtaan pitää sit kylmettyä. Hän kyllä käyttäytyi niin ettei mua ottanut hirveesti huomioon, mut ehkä ei silleen huonosti.

Hän jätti mut melko tarkalleen viisi kuukautta sitten. Eli tästä on jo tuplaten se aika mitä ’virallisesti’ seurustelimme. Ja musta tuntuu edelleen yhtä pahalta. Itken melkein joka päivä. Mietin ja ikävöin jatkuvasti. Mulla on koko ajan suru mieleni päällä. En ole vieläkään hyväksynyt. En ole vieläkään päässyt yli ja jatkanut matkaa. Mulla olisi ollut niin paljon annettavaa. En tajua miten tällaisen huipputyypin annetaan mennä nyt ihan hukkaan. Mutta vaikka olisin paras tyttöystävä, niin nähtävästi mussa on silti joku vikana, koska en kelvannut. Mä haluaisin antaa kaikkeni, mutten halua antaa sitä kellekään muulle. En ainakaan vielä. Vielä en ole valmis. Pakko, oikeesti ihan pakko, mun on joskus tästä ’parantua’. Toivon todella, että loppupeleissä käy hyvin, vaikkei siltä nyt tunnukaan. Sydänsurut on kamalin tunne, mitä oon ikinä kokenut. Mutta hän ei ollut valmis ja/tai halukas kehittämään suhdettamme, sitoutumaan ja avautumaan. Ja varmaan olikin täysin tunteetonkin, mua kohtaan. Kaikki noi eron jälkeiset suhtautumiset ja sanat ja teot viittaavat siihen, ettei mulla ollut mitään väliä. Hän ei varmasti tiedä tai ymmärrä kuinka rikki ja sekaisin mä tästä menin, tai jos ymmärtäisi niin ei välitä. Mutta eihän hänen tarvitse sitä teeskennellä että välittäisi. Niin, miksi mä tuollaisen ihmisen takia tunnen näin? Miksi mulla on hänen tekojensa takia tämä olo? Hän ei oikeasti ole sen arvoinen, miten mä tästä kärsin. Miten joku ihminen voi syödä koko toisen elämän, ilman yhtään omatunnon tuskia? Hän ei surrut yhtään mun menettämistä, vaikka ennen oli puhunut ettei ikinä haluaisi menettää mua. Mutta varmaan hän onkin ollut onnellinen siitä kun pääsi musta eroon. Miten voin tollaisten sanojen, ja heti perään päinvastaisten tekojen jälkeen enää luottaa mihinkään? Mun tunteet on kuitenkin oikeutettuja, mun ajatukset ja kaikki tuntemukset on oikeita. Mikään mun puolelta ei ole väärää tai keinotekoista.

Kaikki jäi kesken, todellakaan se ei ollut vielä läheskään kunnolla yrittämistä. Ihmiset pystyy paljon enempään (jos vain haluaa). Ja tämä, että mä itse en ollut mitenkään osallisena suhteen lopetukseen.

Ihmiset eroaa, se on normaalia. Se vain tuntuu tosi pahalta olla jätetty. Se syö hirveästi oman arvon tunnetta ja valmiiksi huonoa itsetuntoa.

Jos joku tätä jaksaa lukea loppuun asti, niin olisi kiva kuulla millä syillä teitä muita on jätetty. Mitä tyhmempi syy, niin sen parempi (ainakin mun lohduttautumisen kannalta).

©Anni http://anninjorinat.blogspot.fi/ -blogista
 

On tärkeää katsoa asiat ihan alusta lähtien, ja miten ne on mahdollisesti muuttunut. Niiden varmaan kuuluisi muuttua erottua. Mutta mä en itse ole vielä(kään) siinä vaiheessa.

Edellisessä postauksessani nostin esille nämä kysymykset, niin käyn tässä nyt läpi vastaukset niihin.

Mikä sai mut rakastumaan häneen?

– Ei ollut mitään rakkautta ensisilmäyksellä, vaan pitkä prosessi mikä eteni pikkuhiljaa, ja missä oli välitöyssyjä matkan varrella luultavasti molemminpuolisen tunnevamman ja kaiken epäselvyyden ja epävarmuuden takia. Pikkuhiljaa kaveruus ja kiinnostus muuttui ihastumiseksi ja sitten vasta uskalsin vähitellen antaa tunteille valtaa. Yritin kyllä kieltää ja sitten jarrutella, kun luulin ettei hän halua muuta kuin epävakavaa leikkiä tms. kaveruuden ohella. Sopivan ulkoisen tyylin lisäksi kiinnostuin hänestä tietenkin sisäisesti ihmisenä. Hän on jollain tapaa kaikessa yksinkertaisuudessaan syvällinen ihminen (ei kaikissa asioissa, ei jaksa esim. suhdejutuista jaaritella syvemmin yleensä), ja kahden kesken ollessamme meillä oli kivaa yleensä. Mä tunsin jonkun kipinän meidän välillä, ja siinä miten hän katsoi mua välillä, tuntui, että hän olisi oikeasti nähnyt mussa jotain mitä kukaan muu ei ole nähnyt. No, mä luulin että hän oli eka ihminen kuka olisi mun kanssa oikeasti tosissaan. Ja mä oon oikeesti aika outo, mulla on outoja tapoja ja mieltymyksiä ja kaikenlaiset eettiset näkemykset, mitkä erosi paljon hänen omistaan, niin silti hän otti kaikki mun outoudet ihan normaalisti vastaan yhtään kyseenalaistamatta, niin musta tuntui että pystyn olla hänen kanssaan oma itseni. Sen lisäksi hän on lahjakas työssään ja aivan huippu isä lapselleen. Musta hänen olisi pitänyt olla lapsen kanssa melkein 24/7 jatkuvasti, niin olisi välttynyt kännäilymasisteluiltaan. Lapsi on varmaan se mikä on häntä pitänyt pinnalla. Isänä olo teki hänelle hyvää.
Mä oon niin paljon haukkunut, niin pitää välillä puhuu hyvääkin. Ehkä.

Mikä sai hänet rakastumaan muhun?

No jos noin nyt ikinä olisi ollut.
– En tietenkään voi puhua toisen puolesta, mut luon vastauksen sen pohjalta mitä Lauri on joskus mulle kertonut. Nämä on voinut olla valetta, tai muuten vaan ei pitänyt kuitenkaan paikkaansa… Hän jonkin aikaa ’ihaili’ mua kauempaa. En tiiä miksi hän alunperin otti yhteyttä; mitä hän halusi musta, kun hänellä oli jo Inka. Käsittääkseni hän kuitenkin piti mun ulkonäöstä, monesti sanoi että olisin niin kaunis ja on ihanaa  kun osaan meikata ja pukeutua ja laitan hiuksia, ja kuulemma mussa on ’glamouria’, ja elokuvatähden kasvot ym, ainakin nyt hänen silmissään (en mä oikeesti noin ylimaallinen ole). Mutta en haluaisi ajatella sen olevan ainoa asia. Haluaisin että muullakin mussa kuin vain ulkoisilla asioilla olisi ollut merkitystä. Silloin kun Lauri vielä tykkäs musta, niin se puhui että mun höpöttäminenkin on kivaa, ja että oon niin avoin, sosiaalinen ja iloinen, että kun näkee mut niin tuntuu kuin aurinko alkaisi paistaa. (No myöhemmin se mun höpöttäminen ei ollu enää niin jees, eikä varmaan mikään muukaan tuolla. Ehkä olin loppupeleissä hänelle yliöveri ja hän sai tarpeekseen kaikesta pirteydestä ja optimistisuudesta. Jos me oltiinkin sitten muka liian vastakohtia.)

Miksi erosimme hänen mielestään?

– Koska hän ei halua olla aina yksin. Koska nähtiin liian vähän. Koska asun liian kaukana (10km). Koska hän ei tykkää liikkua busseilla. Koska bussilla kulkeminen maksaa. Koska mä höpötän liikaa. Koska hän häpesi mun höpöttämistä. Koska ’muut puhuu musta’ (en vieläkään kyllä tiedä ketkä puhuu ja mitä). Koska mä oon niin tosi likainen, ja koska se mun menneisyys häiritsee (lukijoille tiedoksi, ettei mulla ole edes mitään kummallista menneisyyttä – tavallista sinkun elämää). Ai niin, se kun mulla on ’jonkun muun miehen’ lapsia. (Hänelläkin on jonkun muun naisen lapsi -haittaaks se mua? Ei todellakaan.) Muistinkohan nyt kaikki syyt mitä oon häneltä saanut kuulla?

Miksi erosimme mun mielestä?

– Hän on jonkun oman syynsä tai ongelmansa takia kykenemätön tällä hetkellä sellaiseen suhteeseen, mikä vaatisi häneltä yhtään ponnisteluja. Hän ei vain pysty normaaleihin asioihin, mitä meidän suhde olisi vaatinut. Eikä hän osannut olla mulle avoin. Mä en merkinnyt niin paljoa, että hän olisi voinut joustaa ja tulla vastaan juuri missään. Sen luonne ja persoona on vain sellainen ettei kyennyt noihin. Luonne-erojen kuuluisi täydentää toista, eikä koitua haitaksi ja esteeksi.
– Mä en vain kuitenkaan kelvannut ihmisenä, naisena, hänen tyttöystäväkseen.
– Ja koska vanha suola alkoi janottaa, koska hän muutti lähemmäs Lauria ja on helpompi, vaivattomampi, aivottomampi, lapseton, ja tällä tavoin myös orjaksi sopivampi.
– tai sitten hän on narsisti ja valehtelija, kuka nauttii muiden harhaanjohtamisesta ja satuttamisesta ja haluaa kostaa toiselle sen mitä hän ehkä itse on joutunut joskus kokemaan muilta tahoilta. Ja hän ei ikinä välittänytkään musta.

Hmmm.. meillä on pieni näkemysero todennäköisesti näistä eron syistä.

Mitä hänessä kaipaan?

– Kaipaan tavallisia pieniä asioita, ihan vain yhdessäoloa, juttelua, yhteydenpitoa. Sitä kun hän ylipäätään oli mun elämässä ja vaihdoimme kuulumisia, ja tapasimme. Kun käytiin lasten kanssa pihalla ja hoplopissa ja vietettiin lemmikkieläimen synttäreitä. Ja sitä ajatusta, että miten olisi tullut lisää tällaisia. Kaipaan sitä ajatusta, että miten ehkä oltais sitouduttu ’perheeksi’. Kaipaan sitä kun käytiin kaupungilla, tai vaikka vain treeneissä, ja sekin kun vaan oltiin Laurin luona. Kun tehtiin jotain ’tyhmää’, vaikka leikittiin häitä ihan vaan kahestaan ollessamme päiväpeitto hääpukuna. Kuunneltiin musiikkia tai katsottiin leffaa tms. Mä olisin halunnu vielä kattoo vaikka mitä sen kaa, kaikki Disneyt, animea, musikaaleja, kaikki x-filesit. On kivempi katsella jonkun kanssa kun yksin. Ja laulaa karaokee. Ja käydä ottaa korviksia, ja shoppailee. Ei me ehkä ikinä käyty shoppailee, mut se olis ollu kivaa. Ja läheisyys, etenkin pusuja kaipaan. Parhaat pusut ikinä. Mut ehkä se on tunnejuttu ja johtuu mun puolelta siitä. Ja myös ihan vaikka vaan nukkuu toisen kanssa. On hirveen tylsää nukkuu aina yksin. Se, miten se katto mua silmiin, sillä tavalla niinku olisin jotain parasta, ja kelpaan just tällasena virheineni (paitsi välillä se yritti etsii musta virheitä) ja miten puhui mitä haluaa mun kanssa ja mitä mä merkitsen sille ja musta oikeesti tuntu että merkitsisin jotain. Voinko mä saada tollasta tunnetta enää kenestäkään muusta?
Mulla on sitä ikävä joka päivä. Mä silti rakastan sitä.

Mitä tunnen olevani nyt eron jälkeen?

– Mun mielestä mikään ei voi olla enää kuin ennen, ei meidän välillä, enkä mä itsenäni. Mä en pysty olemaan enää sama ihminen kuin ennen. Vaikka hän sanoi, että jätetään draamat (no siihen mä pyrin) ja ollaan niinku ennenkun seurusteltiin tai tunnettiin. Ennenkun seurusteltiin niin me hengattiin yhdessä, käytiin yhdessä bilettämässä tms, vaihdettiin normaalisti kuulumisia, suunniteltiin kaikkii tekemisiä yhdessä ja no pussailtiin ja tollasta, joten ei se enää onnistu; ei me voida olla niinkun ennenkun seurusteltiin. Joten jää se että ollaan niinku ennenkun tunnettiin, eli ei tiedetä mitään toisistamme. Sitten mä en muistais mitään, enkä olis saanu näitä oloja mitä nyt selvittelen käymällä juttelemassa, ja tämä blogi. Ei voi olla niinkun ennenkun tavattiinkaan, koska siinä tapauksessa mun pää olis selvä ja sydän ehjä. Tunteiden takia on mahdoton olla kuin olisi pelkkää ilmaa. 
– Tunnen nyt siis olevani pettynyt, loukattu ja satutettu. Epäonnistunut. Rikki. Turha. Pelkkä roska. Etten ole minkään arvoinen. En ole rakkauden arvoinen. Etten ole tarpeeksi hyvä siihen, että voisin olla kenellekään ykkönen. Toisena naisena olemisen tunne. Tuntuu että mut on tuomittu olemaan yksin ikuisesti, ja se tuntuu surkeelta. Tuntuu kuin olisin ollut hyödytön välikappale, jotenkin viallinen ja arvoton. Testing, testing… not working -> roskikseen. Mä luulen, että en uskalla antaa kenenkään enää tykästyy muhun. Tuun varmasti jarruttamaan heti ja kylmettämään kaiken, jos meinais tulla mitään tilanteita. Musta tuntuu, etten uskalla itse enää rakastuu, kun en osaa enää luottaa muiden sanoihin, enkä halua että mua enää sattuu näin paljon.
Mä sitouduin välittämään ja rakastamaan. Tunnen niin vieläkin, tietenkin. Mutta uusille tuskin enää annan niitä tunteita.

Miksi musta tuntuu tältä? Mikä tässä mua nyt vaivaa?

– Mä en vaan osaa päästää irti, ja kun mä olin niin tosissani kun voi olla! Oon myös kuullut, että eka kerta sattuu eniten, ja mulle tää oli eka ero. Olin myös jo jotenkin tottunut, että hän on ollut mun elämässä, jo reilusti ennen seurustelua, joten tuntuu niin udolta ja tyhjältä kun ei olla enää missään tekemisissä.
– Yksinäisyys. Se etten kelpaa kenellekään, kun en Laurillekaan kelvannut. Eiköhän kaikki muutkin tuu löytää jonkun mua sopivamman, mua helpomman tai mua lähempää. Ja eiköhän kaikille oo joku lapsetonkin tarjolla, kun moni varmaan kokee ne ongelmaks. Tuskin kukaan tuntis muhun niin vahvasti, jotta yrittäis mun kanssa näistä huolimatta -kun helpompikin suhde olis varmaan saatavilla. Mä en usko, että uskallan enää tosiaan edes yrittää, mä en ole rakastamisen arvoinen, vaan merkityksetön. Joten tosi tyhmä ja tylsä loppuelämä tiedossa. Eli vähän tällanen masis-olo aika usein tän takia nyt oman itseni ja oman elämäni kanssa.
Ja se vaivaa, että en vaan osaa ymmärtää tai hyväksyy, että miksi? Musta tää ei ollu yhteinen kunnollinen päätös.

​Uskon, että parisuhde on tuomittu epäonnistumaan, jos tarkoituksena on saada tyhjiö täyttymään tai vanha haava paranemaan. Ehkä mä olin Laurille sellainen yritys. Ja jos mä alkaisin itse nyt suhteeseen niin se mies olisi kyllä mulle sellainen, niin ei se olisi reilua, joten kannattaa olla ja pysyä yksin toistaiseksi tai ikuisesti. Taidan olla ’vähän’ kyynistynyt rakkauteen 😀