Ajattelin tänään kirjoittaa vain ihan tavallisempia asioita. Omia kuulumisia. Tosiaan aiemmin tuossa sanoin, että aion postilla usein, mutta mulla olikin tuossa monen päivän tauko.

Viikonloppuna oli synttärihommia. Kuopus täytti jo kymmenen vuotta. Mihin tuo aika oikein menee? Juurihan hän syntyi! Ja mähän itsekin olin vasta äsken 16-vuotias.

Musta on ihanaa, että mun tämä lapsi on vielä selkeästi lapsellinen ja leikkii leluilla. Tuntuu, että koko ajan maailma menee sellaiseksi, että aiemmin teinistytään. Tai sitten se on vain mun oma tunne. Mä itse olin lapsi pidempään kuin moni mun ikäinen. Mulla oli Barbiet kuvioissa vielä yläasteellakin. Tosi ovathan ne vieläkin.

Mulla on tottakai kaikista lapsistani ihana tunne, mutta etenkin tästä nuorimmasta. Kun hän vielä kuitenkin tarvitsee mua. Luonnollistahan se on, että mitä isommaksi lapset kasvavat, sen vähemmän he tarvitsevat äitiä. Tai vanhempia. Mutta mun lapsista kun on kyse, niin he eivät tarvitse isää ollenkaan. Koska sellaisia ei ole.

Mulla on ikuinen vauvakuume ja lapset on mun elämän paras asia. Onneksi mulla on kavereita, keillä on vauvoja, niin saan myös heidän seurastaan nauttia.

Mutta jotenkin, en tiedä onko jotain ikäkriisiä, ei välttämättä. Mutta musta tuntuu jo, että mun oma elämä on jo elämän ’ehtoopuolella’ kuten mun Pohjois-Karjalaiset menneet isovanhempani olisivat sanoneet. Ja en ole niin vanha. Tosiaan, jotkut vasta alkavat elää tuota vauva-ja lapsi arkea, kun mä olen jo lopussa. Mutta mun tunne tulee varmasti siitä, kun ei ole enää vauvaa tai taaperoa. On vain näitä isompia. Mun oma identiteetti on olla äiti. Ainakin mulla itselläni on se tunne. Tunnen olevani onnellisimmillani ja eniten oma itseni kun olen pikkuisen, täysin musta riippuvaisen äitinä. On jo kauan ollut ns. orpo olo, kun ei ole ollut työnneltäviä rattaita. Mutten enää halunnut enemmän yksinhuoltajaksi, enkä asua miehen kanssa. Joten lapsiluku jäi kolmeen.

Sitten mun alkuviikko meni verkkokursseilla. Se on kivaa, että mulle on tulossa jotain muutakin kuin pelkkää kotona olemista. Mun lempparipaikassakin on kesäksi tuurausta tiedossa.

Näin netissä ilmoituksen mun unelmatyöpaikasta. Olen jo vuosia miettinyt, että kaikkein eniten haluaisin olla lelukaupassa töissä, ja nyt oli avoin paikka Tampereella. Melkein jo innostuin. Mulle olisi täydellinen hetki vaihtaa maisemaa. Ja mulle riittäisi se. Uskon että voisin olla onnellinen kivassa työpaikassa kokoaikatyössä, ja kotona lasteni kanssa. En siis tunne kaupunkia ja ketään sieltä. Eikä harmittanut edes ajatus, että tänne jäisi sukua ja kavereita. Pärjäisin ilman sukua. En tarvitse enää lapsiani hoitoonkaan, kun olen sinkku ja sellaisena aion pysyä. Kavereita näkisin silloin, kun kävisimme täällä. Mutta ei. 2/3 lapsista suostui, mutta olisin tarvinnut täyden suostumuksen muuttoon, jotta olisin edes hakenut töitä.

Vaikka moni mulle sanoisi ja ajattelisi, ettei haittaa, hän on jo iso, voi muuttaa yksin opiskelija-asuntoon. Niin mä en ole sellainen. Ehkä jos hän itse ehdottaisi, mutta ei näin. Mun jokaisella lapsella on täysi oikeus asua kotona perheen kanssa 18-vuotiaaksi asti, tai kauemminkin. Mä en ole ketään ikinä ajamassa pois kotoa. Katsotaan tätä sitten vaikka parin-kolmen vuoden päästä uudestaan, jos tämä mahdollisuus silloin vielä tulee vastaan. Nyt on tärkeintä että lapsi käy mielellään tuota koulua, missä tällä hetkellä on.

Mutta tottakai musta olisi kiva vaihtaa kokonaan maisemaa, nyt kun on erokin tullut.

Mietin nyt toisen ihmisen huomioimista parisuhteen kannalta. Tiedän, että en ole siinä paras itsekään. Itseasiassa mulle usein sanottiin parisuhteessa, etten huomioi tarpeeksi. Ehkä joku osa-alue mulla olikin puutteellinen, ja koen siinä osittain syyksi sen, etten itsekään osannut ottaa kehuja vastaan, niin munkin oli vaikea kehua toista.

Tosin kyllähän mä huomioin.

Omalla tavallani myös vahvastikin. Huomioin sillä, että olin hyvin uskollinen, en himoinnut ja katsellut ja edes ajatellut muita miehiä. Osasin huomioida niin, että mietin myös toisen mielipidettä. Huomioin jopa liikaakin. Tein jopa niin, että varasin hänelle lähes kaiken aikani, niin että en aina suostunut kaverienkaan ehdotuksiin, koska jos hän ilmoittaisikin, että haluaa nähdä huomenna, niin en voi muille luvata huomista. (Tuo meni mulla ihan yli, kerron siitä toiste lisää.) Huomioin, että hän oli etusijalla lasteni jälkeen. Huomioin lahjoilla, muistin merkkipäivät. Jos näin hänen näköisen lahjan, niin en katsonut hintaa. Koska hän tuli siitä mieleen ja haluan antaa sen hänelle.

En välttämättä kehu usein ulkonäköä. Mutta en kehunut myöskään muiden, niin että hänelle tulisi olo, että muita kehun, mutten häntä. Niin se  ulkonäön kehuminen ei ollut mulle ensisijaista, koska muu oli tärkeämpää. Sanoin olevani ylpeä hänestä. Jostain joskus luin, että se on yksi suurimpia kehuja. Hänelle ei riittänyt, vaan kaipasi enemmän ja jatkuvasti. Usein etenkin humalassa Lauri sanoi mulle, että ’kehu mua’. Mun mielestä silloin se oli normaaliakin vaikeampaa, koska ei tullut luontevasti. Ja jokaisella on oma tarve, niin saakin kaivata kehuja, ja eri tyyppisiä kehuja. Sitten kun halusin miellyttää, opetella paremmaksi tyttöystäväksi, ja sanoin, että voin opetella kehumaan. Kysyin mitkä ovat hänelle sellaisia asioita, mitä haluaa kuulla, jotta voin niitä opetella sanomaan, koska haluan, että hänelle tulisi parempi mieli. Niin hän ei oikein edes keksinyt esimerkkejä, mitä pyysin. Olin riittämätön kehuja, mutta kuitenkin välillä tein tarpeeksi. En tiedä miten olisi pitänyt toimia, jotta mun kehut olisivat riittäneet. Mä näytin välittämisen ja muun eri tavalla.

Hän välillä vaikutti kyllä hyvin huomionkipeältä. Hänellä oli melkein narsistisella tavalla huomionhakua, mikä mun mielestä kyllä sopii häneen ja hänen tapoihin siinäkin, kuinka hän oli aina ympäriinsä lirkuttelevaa sorttia. Että pääasia miten, mistä ja minkälaista huomiota tulee, kunhan hän saa huomiota, ja mielellään usealta. Mutta tuo toki on vain mun oma näkemys asiasta.

Mun kohdalla asia oli eri. Aina jokaisen ihmisen kohdalla on eri asia. Ensiksikin, Laurihan oli haukkunut mua niin paljon, etten enää uskonut mitään hyvää itsestäni. Hän sanoi kyllä myös hyvää, mutta kaiken haukkujen jälkeen mulle oli mahdoton uskoa niitä. Jos eilen sanoi, että olen ällö lähiövalas, niin miksi tänään uskoisin olevani upea kaunotar? Miten mieli voi noin muuttua? Miten voisin enää haukkujen jälkeen uskoa tuota. Molemmat eivät voi olla totta. Joten haukut on totta ja kehut valhetta, koska miksi toiselle edes tulisi musta mieleen ällö ja lähiövalas -sanat, jos hän ei mua sellaisena näkisi.

Hänen huomio muhun oli välillä kyllä isoa kehua, mutta välillä jättisuurta haukkua, joten haukut poissulki kehut. Ja hän kyllä ’uhrautui’ mua varten, kun oletattavasti lopetti ainakin pääasiassa muiden naisten huomioinnit. Mutta selkeästi hänelle on vaikeempaa tuo, eikä niin luontaista. Mikä oli mulle itselleni itsestäänselvyys pariutuessa.

En missään nimessä ole lahjojen perään, mutta mä odotin myös niitä. Hän kyllä sanoikin, että on huono lahjoissa, ja muistamaan päiviä. Ja moni päivä oli sellainen mitä vastaan hän oli, jotain kommunistien keksimiä turhia päiviä ja vastaavaa.

Mä alunperin tykkäsin kaikista päivistä ja tykkään saada ja antaa pikkulahjoja, välillä isompiakin. Mutta hänen asenteen takia mullakin meni maku niihin. Tuli olo, etten odota mitään, koska kuitenkin se on taas päivä, mikä saa hänet vain ärsyyntymään.
Mä olisin tykännyt siitä, että muistetaan syntymäpäivänä, ystävänpäivänä ja naistenpäivänäkin. Kaikki naiset ei ole sellaisia, mutta suuri osa on.

Hän ei muistanut aina syntymäpäivääni. Ja jopa suuttui mulle siitä, kun en häntä muistuttanut, vaan odotin, että hän muistaisi onnitella. Se oli mun vika, kun en muistuttanut häntä. En voi olettaa ja odottaa, että hän niitä muistaisi. Meillä on helpot synttärit toisiimme nähden, kun on samassa kuussa, mulla kymmenen päivää ennen hänen omia synttäreitään. Walt Disneyn syntymäpäivä ja Walt Disneyn kuolinpäivä. Mun mielestä ajatus noista päivistä käy hyvin järkeen meidän kohdalla.

Jonain naistenpäivänä ennen kun ehdin mitään edes odottaa, hän sanoi ”en aio onnitella, ei kukaan muakaan onnittele ikinä”. Jaahas. Mä olin onnitellut häntä jokaisena syntymäpäivänä, joinain nimipäivinä, isänpäivinä. Miestenpäiviä ei hirveästi markkinoitu, niin niistä en huomannut kuin kerran tai pari, kun kuulin bussissa jonkun puhuvan, että sellainen on tänään. Mutta ikinä mun asenne ei ollut, että enpä onnittele. Vaan, että tottakai onnittelen nyt kun tiedän, että tuo päivä on nyt.

Sanoin monesti, ettei ole vaikeaa antaa lahjaa. Aina voi antaa kukkia ja suklaata. Ruusun ja suklaarasian. Ei tarvitse kummempaa.

Varmasti Lauri tiesi, että pidän eniten ruusuista. Hän oli nähnyt myös mun tavan mennä kukkakauppaan ostamaan kukan, minkä pyydän värjäämään ja lisäämään glitteriä.

Ruusuja en koskaan saanut, sain joitain muita kukkia muutaman kerran. Eikun kerran sain, mutta silloin olin itse kaupassa ja sanoin, että tuossa on kimppu alennuksessa, ostatko mulle. Normaalihinnalla, pari euroa kalliimmalla, ei varmaan olisi ostanut. Mun mielestä tämä on nyt vähän tyhmä asia pihistellä, ei kukat nyt niin kalliita ole, jos ei erityiskimppua kukkakaupasta osta. Toki jotkut ei halua käyttää yhtään rahaa kukkiin, ja hän varmaan oli tuota sorttia.

Jossain vaiheessa Laurikin alkoi yrittää näissä lahjahankinnoissa, ja kyllähän hän onnistuikin, jos käytti ajatusta. Eikä vain sellaista ajatusta, ettei kuitenkaan osaisi.
Joten en nyt voi pelkkää huonoakaan sanoa. Välillä hän yritti. Ja se lahjojen hankkiminen oli hänelle varmasti iso asia, eikä ollenkaan luontaista. Joten plussaa siitä. Mutta kuinka helppoa olisi ollut käydä ostamassa, yksi ruusu kiitos, värjätkää mustaksi ja glitteriä. Kuinka suuren tunteen tuollainen ele olisi saanut mussa aikaan, että nyt on ajateltu ja kuunneltu mua. Ja siis, mä jonain ystävänpäivänä annoin hänelle ruusun, mustaksi värjätyn. Vai jopa pari kertaa.

Lopussa kun tiesin jo, ettei häntä kiinnosta ja hän ei arvosta niitä, niin lopetin itsekin juhlapäivät. Ja viime ystävänpäivänäkin sanoin, että en sitten odota tänä tyhmänä kommunistien keksimänä päivänä yhtään mitään. Mä en tiedä mitkä on oikeasti niiden keksimiä, mitä se edes tarkoittaa, ja mitä kommunistit edes on.

Mutta tässä koko stoorissa on nyt pointtina se, että hänen negatiivinen asenne tarttui muhun ja muutti muaki joksikin, minkälainen en ole. Musta tuli ’en välitä’ -tyyppiä, vaikka olin ollut ’jee kivaa’ -tyyppiä. Ja tämä päti melkeinpä ihan kaikessa muussakin. Mä muutuin suhteen aikana eri ihmiseksi, päinvastaiseksi siitä, mitä olin ollut.

Mutta mä haluaisin, että mies antaisi naiselle ruusuja ennemmin kuin, että nainen antaa miehelle. Arvostan jotain tuollaista, eikä aina ole pakko olla niin tasa-arvoinen. Olen ehkä vähän vanhanaikainen tuossa. Tosin myös kaiken salliva, joten en nähnyt virheenä sitä, että jos itse annan kukkia. Toki lopetin senkin tavan, juuri siksi kun koin, että hänelle esimerkiksi ystävänpäivä ole missään arvossa.

Jos joku mies lukee tätä ja miettii samaa, niin sanon vinkiksi, että lahjat on tosi helppoja. Suklaata on olemassa myös vegaanisia ja gluteenittomia, tiedät oman kumppanisi ruokavalion. Ja tiedät, jos hän on enemmän salmiakkityyppiä. Jos ei osaa niitä tuotteita tutkia, niin kaupoissa on asiakaspalvelijoita. Ja yksittäispakatut ruusut ovat kauniita ja helppoja huomionosoituksia, vaikka myös ihan tavallisena päivänä ilman syytä.

Toki itsekin opin jotain häneltä. Mulla on ehkä joltain osin tunteettomuutta, ihan perhemallistani ja lapsuudestani lähtöisin, niin mulle tunteiden osoitus, sanat ja läheisyys (paitsi sängyssä) oli vaikeampaa. Niin se oli tietenki hyvä asia, että hän halusi myös enemmän ja odotti multa enemmän. Koen, että opin pitämään kädestä kävellessä ahdistumatta, ja halaamaankin, koska mun normaali halin lähtötilanne oli nollassa kaikkia muita paitsi lapsia kohtaan. Ja aiemmin olin pussailuakin pitänyt turhana. Tämä oli ainoa mikään suhteentapainen, missä opin siitä pitämään. Mutta varmaan sekin vaikutti, kun oli jo oikea suhde, eikä mikään pelkkä säätö. Että vaikka tein tuossa parannusta, niin en varmaan riittävästi siihen nähden, mitä hän olisi halunnut.

Kerron vielä loppuun, että tosiaan huomioiminen ei ole vain lahjoja tai kehumista, vaan kaiken kokonaisuus. Ja on ymmärrettävää, että jossain osa-alueissa on puutteita, mikä on luonnollista.