Lauri ja Inka siis seurustelivat kaksi kuukautta, ennenkuin Lauri jätti hänet. Kai me jollain tapaa tapailtiin siinä jo silloin, mutta aloimme siis tapailemaan heidän erottuaan. Itse ajattelin heidän suhteestaan, ettei se ollut mitenkään normaalia ja järkevää. Mikään siinä ei kuulostanut hyvältä. Ja jos hän olisi ollut tosissaan Inkan kanssa, niin ei hän olisi mitään mun kanssa siinä säätänyt. Joten tietenkin luulin, että heidän ero olisi hyvä juttu kaikkien kannalta, kun ei heillä sujunut. Mutta nyt kun mietin, niin ehkä sekin oli liian hätiköity ero silloin. Että ehkä he eivät yrittäneet tarpeeksi. Vaan Lauri tavallaan luovutti, kuten kävi myöhemminkin. Hänhän toisti varmaan kaikki samat virheet mun kohdalla, mitkä aiemmin Inkankin kanssa. Mikä joka kerta vaikutti siihen, ettei suhde onnistu. Mä luulin ja toivoin, että Inka olisi ollut se välivaihe mikä pitää kokea, mutta se olinkin minä. Ehkä hänen kuului kokea siinä välissä millasta mun kanssa olisi, jotta huomaa sen avulla mitä oikeasti haluaa -ja se olikin ihan muuta kun mut. Mutta mä oon tasan varma, ettei tuossa edes ehditty näkemään millasta meillä voisi olla, jos kunnolla oltaisiin. Täydestä sydämestä ja täysillä yrittäen molempien puolesta. En vaan olisi ikinä halunnut ja suostunut olemaan merkityksetön välivaihekokeilu. Eihän mulle siitä koitunut mitään muuta kuin pahaa mieltä ja pää sekaisin. En ehkä ikinä ymmärrä ja lopeta miettimästä, että miksi hän palasi aiempaan huonoksi koettuun suhteeseen ilman että olisi katsottu kunnolla mitä meidän suhteesta saisi irti. Kai mä olin sitten jotain vielä sitäkin tosi paljon huonompaa.

Meidän tapailuaika sujui mielestäni hyvin. Katseltiin hiljalleen miten mein juttu menee. Ajattelin, että nyt tästä tulee jotain. Jos nyt ei ala mitään varsinaista suhdetta, niin ei ikinä. Mä luulin, ja elin toivossa että jotenkin saadaan asiat järjestymään. Mä en ollut edes yhtään ahdistunut, vaikka nähtiin (mun luokittelutavalla) aika useasti. Itseasiassa joku päivä kun ei nähty, niin jopa ajattelin, että olisi ollut kiva nähdä ja vähän harmittikin kun tuli välipäiviä. Mä en ollut tottunut yhtään sellaiseen. Mietin että, olisinko mä muka valmis näkee joka päivä, outoa, ei yhtään mun tapaista. Mähän olin aina tottunut kuitenkin olemaan ja elämään yksin, vaikka olenkin tosi seurallinen ihminen. Tuona aikana Lauri jopa tuli meille yöksi. Ensimmäisen kerran (ja viimeisen kerran). Musta meillä oli kivaa, ja olisin halunnut, että se jäisi tavaksi. Mulla oli sillon lapset. No, mulla ne on melkein koko ajan. Mutta hänellä on enemmän vapaata, niin pystyisi hyvin välillä olemaan tällä tavalla meillä. 

Se kuitenkin tosiaan jäi hänelle myös viimeiseksi kerraksi, vaikka yritin kyllä pyytää meille, mutta silti sillä tavalla etten ahdistaisi häntä liikaa. Ja kun hän valitti tylsyyttä ja yksinäisyyttä välillä, niin sanoin että meille saa aina tulla, meillä on ihan avoimet ovet hänelle. Jotenkin hän ei kai pystynyt tähän. Jotenkin joku tässä oli hänelle liikaa, tai vaikeaa, en mä tiedä. Oliko se, että kun mulla on lapset kotona. Että tuntuisiko Laurista tyhmältä tai oudolta hengailla mun kanssa lapsettomana silloin kun mä olen lapsellinen. Vai se, että vapaaviikolla pitää olla selvinpäin (mun lasten takia). Vai se välimatka. Hän ei oikeastaan yhtään tykännyt kulkea busseilla tänne asti. Tämä on ihan normaali välimatka siis, asumme samassa kaupungissa, mutta keskustassa piti vaihtaa toiseen bussiin. Olisiko noin 10km välimatka. Itse kulkisin sen pyörällä, bussilla, tai vaikka kävellen. Tämä liikkuminen oli ja on aina Laurille jotenkin ylitsepääsemättömän suuri asia. Ehkä mä kuvittelin, että matkasta huolimatta mä olisin sen arvoinen. Että hän kuitenkin haluaisi nähdä mua ja olla mun kanssa niin paljon, että tekisi mun takia bussiuhrauksen. Joskus myöhemmin yritin kysellä, että mikä siinä on, ettei hän halua tulla meille, niin ainakin yksi syy oli se kun hän ei pitänyt mun yhdistä nukeista. Se ei sinällään ollut outoa, koska moni oli mulle sanonut, että mun Baby Face -nuket olivat jotenkin kammottavia. Mähän siis keräilen nukkeja. Useampaa eri sarjaa. Nämä oli mun lapsuuden nukkeja ja mulle tärkeät ja niillä on mulle suuri tunnearvo. Mä sitten kuitenkin pakkasin nämä pelottavat nuket pois laatikkoon ja siirsin siihen hyllylle sänkyäni vastapäätä toiset nuket näiden tilalle. Mutta Lauri ei ikinä enää tullut meille tämän nukkejen siirtohommelin tehtyäni, niin hän ei edes nähnyt sitä, että olin ihan hänen takiaan tehnyt nukkeuhrauksen. Bussilla nukkekotiin tuleminen oli hänelle liikaa.

©Anni http://anninjorinat.blogspot.fi/ -blogista

No kuitenkin pääasiassa silloin oli kaikki hyvin ja oli kivaa, ja tehtiin asioita yhdessä lastenkin kanssa. Mä ainakin ajattelin, että haluun viettää aikaa Laurin kanssa, ja hänen lapsen kanssa myös. Mulla se kaikki oli koko ajan tahdosta eikä siitä että ’pitää nyt yrittää’. Mä halusin koko ajan enemmän, ja itse avauduin koko ajan enemmän, vaikka se oli mulle täysin uusi ja tuntematon maailma. Mä olisin koko ajan antanut itsestäni enemmän. Ja mä kaipasin varmuutta. Ettei se olisi enää vaan tapailua ja säätämistä, vaan että mä haluan sitoutua, ja nimenomaan tähän ihmiseen. Haluan tietää, että hän on vain mun, enkä itsekään halua ketään muuta. Mitä tässä enää katselisi, kun tiedän että mä haluan olla vain hänen kanssaan. Lapset, tapaamiset ja kaikki olisi vain järjestelykysymys. On ennenkin ihmiset, keillä on jo valmiiksi lapsia, alkanut seurustelemaan. Laurikin puhui mulle niin nätisti ja kivoja asioita, silloin kun ei ollut liian humalassa ja jutut menny vähän omituiseksi. Mutta siihenkin omituisuuteen olin tottunut, eikä se haitannut mua, yleensä. Paitsi aina silloin jos puhui muista naisista, jotenkin niin että yritti tahallaan tehdä mua mustasukkaiseksi. Hän kutsui mua söpöillä lempinimillä ja muutenkin niinkuin välittäisi musta ja merkitsisin hänelle normaalia enemmän. 

Yksi päivä juteltiin, viestein, näitä tunnejuttuja. Lauri sanoi, että ei oo aikoihin tuntenu ketään kohtaan niin kuin mua kohtaan. Että Patriciaan, lapsensa äitiin, tunsi aikoinaan melkein tällä tavalla kuin muhun. Ja hän oli Patrician kanssa melkein kymmenen vuotta. Joten mun kanssa olisi vähintään kaksikymmentä vuotta vakavissaan. Olin ehkä yllättynyt, ja otettu, että Laurin tunteet muhun olisi noin vahvat. Mutta olihan mun tunteet myös koko ajan vahvistuneet. Ja olin nyt rohkaistunut yrittämään. Ajattelin, olevani vihdon valmis. Ainakin melkein valmis. Loput oppisin siinä sitten samalla.

Joten sitten mä kysyinkin häntä seurustelemaan. Siitä voi lukea täältä, aiemmasta postauksestani.

©Anni http://anninjorinat.blogspot.fi/ -blogista

Mun netti on jumittanut melkein viikon, niin en ole päässyt kirjoittamaan. (Operaattorin vaihto edessä, koska mielestäni tekee tätä aika usein…) Aika ahdistavaa oikeastaan jo mielenikin kannalta, kun olisi halunnut päästä purkautumaan ja avautumaan, mutta sitten joku netti esti sen. Toki mulla oli ’oikea terapiakin’ tällä viikolla, mutta koen tarvitsevani myös tätä kirjoittamisen muotoa.

Kävin viime viikonloppuna Helsingissä, koska mulla oli siellä treffit. En tiedä onko se järkevää vielä tässä vaiheessa, ja olen tosiaan aina ollut ns. laastarisuhteita vastaan, mutta kokeilen tutustua uusiin. En odota siitä mitään. Paitsi tietenkin ne omat mielikuvitusilluusiot, että joskus olisi jonkun kanssa oikein happily ever after. No, mutta sen aika ei ole vielä, tai välttämättä ikinä. Pari kuukautta sittenkin kävin Helsingissä treffeillä. Mulle välimatka ei olisi ongelma, ja jotenkin ajattelen että tämän suhdekokemukseni jälkeen voisin etsiä muualta mielummin miehen. Onhan pääkaupunkiseudulla eri meiningit. Ehkä siellä osataan liikkuakin. 

Tämä kundi ei ollut suomalainen, vaan Kaliforniasta Suomeen muuttanut, emmekä olleet jutelleen paria viikkoa kauemmin. Mutta mielestäni on hyvä tavata ajoissa.
Joskus tuhlasin vuoden siihen, että juttelin yhden kundin kanssa vuoden ennen kuin tapasimme, ja hän oli oikeasti aika hullu sekopää, ja valehdellut kaiken kasvissyönnistä todennäköisesti jonkin sortin huumeiden käyttöön. Hän oli selkeästi epävakaa ja arvaamaton, ja varmasti olisi ollut väkivaltainenkin. ’Sekosi’ ja haettiin putkaan sitten kun sanoin hänelle ettei tästä mitään voi tulla ja lähdin salaa takahuoneen kautta karkuun. Hän olisi halunnut naimisiin ja kaikkea muuta. No, siis tuhlasin tohon mieheen ajatuksia ja chattailyä noin vuoden, niin enää en halua tehdä niin, vaan jo pian tutustua millainen toinen on oikeasti. 

Tämä Kalifornialainen ei kuitenkaan saanut (ylläri) mussa mitään fiiliksiä aikaan, ja mä oon vähän tällainen että haluaisin heti tuntea edes jotakin kiinnostusta. Olin nähnyt hänestä muutaman kuvan, ja niistä pidin tosi paljon. Staili istui mun makuun. Annoin supertykkäyksen siitä kun hänellä oli hyvät kengät. Maiharit. Ne sopi siihen lookkiin. Ja tykkäsin ajatuksesta, ettei hän ole suomalainen, koska suomalaiset usein on ehkä vähän rajoittuneita negatiivisuuteen taipuvaisia jölliköitä. Ajattelin, että hän olisi avoin ja sosiaalinen -kuten minä itsekin. Mä en tiedä miksi olen syntynyt Suomeen, koska en kuulu tänne. Tämä mieskin heti huomasi sen, että mä en niinsanotusti ole suomalainen. En ole suomalaistyylinen.

Tavattiin, oli mukava rupatella. Olimme viestitelleet englanniksi, mutta hän osasikin aika hyvin suomea. Hän oli lyhyempi kuin odotin, mutta ei se sinällään mua haitannut. En mä itsekään pitkä ole, mutta tykkään pitää korkoja. Ja hänen ulkonäöstään näkyi ulkomaalaiset juuret, mikä ei kuvissa niin tullut esiin, ja mä kyllä tykkään ihan vaaleista suomalaisista, mutta ei sekään kyllä mua haitannut. Ja nyt päästään siihen, mitä moni pitää pinnallisena; hän tuli deiteille hupparissa. En tiedä, onko se syynä siihen, etten mä tuntenut yhtään mitään. Olisinko kiinnostunut, jos hän olisi tullut deiteille ultimaattisena rokkijumalana, niinkuin kuvien perusteella odotin? Me oltiin juteltu rokista ja goottityylistä, ja jotenkin kuvittelen, että samanhenkiset ihmiset ymmärtäisi tämän tärkeyden. Itsehän olisin, jos töistä suoraan treffeille menisin, ottanut vaihtovaatteet duuniin mukaan, ja vaihtanut ennen tapaamista. Ja mä olen kyllä sellainen, että jollain tapaa oma stailini on yllä jopa öisinkin. Ja tosiaan, mulle on normaalia kulkea tässä lookissani maanantaina keskipäivälläkin eikä se ole mikään ’juhlastaili’. Miksei aina voisi panostaa omaan ulkoiseen puoleenkin? Petyin kyllä, kun hän tuli antamaan ensivaikutelman taviksena. Hän kyllä piti musta, mutta huomasi, etten mä sillä tavalla ole hänestä kiinnostunut. Oli jotenkin huomannut sen musta, vaikken sitä sille mitenkään sanonut. Mietin vasta itse, että miten kertoisin sille, että olet mukava ja hyvä tyyppi mutten saanut mitään tunnetta, ehkä siksi koska jätit rokkivaatteet himaan. Kuulostaa tyhmältä. 

Ja ei, en odota, että olisi aina laitettu. Ja kyllä, jos tykästyn, niin tykkäisin myös laittamattomana. Mutta hei, me ei vielä tunnettu eikä oltu luotu mitään tunteita vielä toisiimme, niin eikö kuuluisi antaa hyvä vaikutus kaikella mahdollisella tavalla, olettaen että se rokkijumala-look on häntä itseään. Ettei toisen takia tietenkään tarvitse muuttaa itseään. Joten se on nyt kyllä tämän kundin oma moka, ettei tämä juttu pääse jatkumaan ensitreffejä pidemmälle. Laurissa arvostin tuota puolta, että hän yleensä laittautui. Siinä olimme saman henkisiä. Ja kuitenkin hän teki sen, koska on sitä ja itse haluaa, eikä pelkästään siksi, että mä tykkäisin. Ja mä kyllä tykkäsin siitä sitten miten vaan, etten kyllä odottanut laittautumista joka tapaamiselle.

En kuitenkaan ole mielestäni pinnallinen, vaikka lähes kaikki tuntuvat ajattelevan niin. Enkä pidä itseäni muita parempana todellakaan. Mutta tyyli nyt on mulle tärkeä asia. Kun haen kumppania, mulle ei ole merkitystä hänen statuksella, varallisuudella, koulutuksella, työllä, etnisyydellä, taustalla, koolla (kunhan ei ole sairaalloisen lihava tai sairaalloisen laiha), eikä edes pidä olla oikeastaan juurikaan hyvännäköinenkään. Kunhan hän verhoaa taviskasvonsa ja taviskroppansa oikealla tavalla mun makuuni. Ja, että olisi sen lisäksi hyvä ja mukava ihminen. Ymmärtää lapsia, kohtelee muita ja mua hyvin sekä osaa käyttäytyä. Stailaus on vaan mulle kieltämättä tärkeä juttu, ei kai se väärin ole. Lauri ymmärsi tässäkin mua, hän joskus sanoi etten mä ole pinnallinen ihminen, mutta pidän vain pinnalla olevista asioista. Hän oli samanlainen.

En mä ketään silti deittailisi pelkän ulkonäön takia, enkä tosiaan halua että munkaan kanssa oltaisiin pelkästään sen takia. Mutta kyllä mä perusjuttujen lisäksi odotan sitä oikeanlaista ulkoista tyyliäkin. Kai ne kemiat nyttenkin olisi toiminut, jos olisi ollut toimiakseen. Ehkä.

Voi tietysti olla sekin, etten saa näinä hetkinä keneenkään kiinnostuksen tunnetta ihan vain siksikin, koska en ole päässyt vielä yli edellisestä.

Mulla on ihan hirveä ikävä Lauria. Ikävä ’meitä’. Vaikka voi tietysti olla, että hän olisi sitä mieltä ettei mitään ’meitä’ koskaan ollutkaan.

Varmaan mä nyt jätän hetkeks kaikki deittailuyritykset kokonaan. Mulla on joku tunteiden estohommeli muita kohtaan varmaan jäänyt vielä edellisestä, että tuskin tällä hetkellä pystyisin kiinnostumaan kenestäkään. Sitten vasta kun (jos) oon onnistunu jättää tän edellisen jutun kokonaan taakseni. Toivottavasti siinä menis vähemmän kun 16 vuotta.  Kai mun täytyy hyväksyy, etten mä ole vielä valmis uuteen suhteeseen.

Tämä viikonloppu on yhden lapseni syntymäpäivien järkkäilyä ja juhlimista. Mulla on huono omatunto olostani. Ei olisi mitään fiilistä koko juhliin eikä innostaisi tehdä sitä varten mitään, KOSKA viimeksi kun pidin (toisen) lapseni syntymäpäiviä, niin silloin Lauri jätti minut. Olisi pitänyt olla kiva viikonloppu, mutta ei. Ei tullut mitään synttärifiiliksiä tuollaisen takia, tietenkään. Piti vaan yrittää esittää vieraille, että kaikki olisi ok, kun eihän synttäreillä voisi itkeä ja surra, mutta olin hyvin vaitelias ja mietteissäni ja niin pihalla kaikesta. Päässäni pyöri samaan aikaan tyhjää kuin sekasotkua. Vaikka on kyse eri lapsesta ja eri synttäreistä, niin tällä hetkellä se tunne mitä mulla oli siinä erotessa, niin tulee taas tosi vahvana.