Muutto

Olin muuttanut lapsineni nuorimman synnyttyä toiseen kaupunkiin. Takaisin kotipaikkakunnalle perhettäni lähelle. Vaikka viihdyin isommassa kaupungissa, niin olin siellä aika yksin. Toki oli muutamia hyviäkin kavereita. Mutta erilaisia elämäntilanteita, eikä tukiverkkoa. Ajattelin, että lasteni kannalta ja oman jaksamiseni kannalta olisi parempi muuttaa, niin että apua on helpommin saatavilla ja lähellä. Olin aika äärirajoilla välillä, kaipasin jotain omaakin elämää. Mutta olin lähes sataprosenttisesti pelkästään kiinni lapsissani. Olin vuosia ollut pelkkä äiti, enkä enää muulla tapaa minä. Ajattelin että kun muutamme tukiverkkoni lähelle niin saan siihen mahdollisuuden -saisin mahdollisen olla äidin lisäksi myös Nana. Kävimme yhdessä usein lasteni kanssa esimerkiksi vanhemmillani, mutta nuorin oli pienenä vielä niin vaativa ja haastava, joten olin koko ajan itse sen kanssa, enkä edes halunnut kuormittaa muita paljoa. Se roikkui mussa koko ajan ja sai jatkuvasti hirveitä itkuhuutoraivareita ihan pienestäkin asiasta, tai jopa ihan syyttä. Mä en päässyt irtautumaan siitä hetkeksikään. Mutta mulle oli iskostunut päähän ”kun on itse lapset tehnyt, niin itse ne on hoidettavakin”. Vasta myöhemmin tajusin, että on mun oikeus ottaa myös vapautta, ja ihminen voi sitten vasta hyvin kun on perhe (lapset), työ, ja vapaa-aika tasapainossa. Muuton myötäkään siis elämä ei muuttunut ja mieli parantunut vielä pitkään aikaan. Vasta sitten kun nuorin tuli kolmevuotiaaksi; sitten tuntui, ettei hän enää ollut napanuoralla kiinni mussa.

Yksinäisyys

Olin ollut masentunut. Yksinäisyydestä. Siitä, kun ei ollut omaa elämää. Neuvolassa aina puhuttiin siitä ja mitä mun täytyisi tehdä -saada omaa aikaa. Tein siellä masennustestejä ja ehkä pari kertaa kävin psykologilla puhumassa, mutten saanut siitä mitään irti ja sekin sanoi ettei tiedä miten voisi mua auttaa, koska mä selkeesti tiedostan kaiken niinkuin se on ja jopa puhun niistä. Ja puhun paljon. Puhun mielelläni kavereille, ja kirjoitin blogissa, ja nettiryhmissä. Mutta mun ongelma oli ehkä avautua sitten liikaa jopa tuntemattomille, ja mua ei usein ymmärretty. Ei kyllä ymmärretä vieläkään.

Vaikka kaveripiirini osittain uudistui ja kasvoi, niin silti tuntui yksinäiseltä. Tunsin olevani yksinäinen, vaikken koskaan ollut yksin (lapset). Aloin kaipaamaan ekaa kertaa ikinä oikeaa parisuhdetta. Jotain miestä lähelleni. Olin aina ollut tosi itsenäinen ja että pärjäisin paremmin itse kun kukaan ei ole jarruttamassa ja neuvomassa miten elää ja toimia. Ja olen aina ajatellut olevani vähän friikki ja miettinyt että kuka nyt edes ymmärtäisi mun outouksia. Mutta miten sittän nyt tuntui tältä? Miten osaa kaivata jotain sellaista mistä ei tiedä mitä se on, kun ei ole ikinä kokenut niin? Mutta kaipasin jotain sellaista, että jakaisin arjen jonkun muun kanssa, joku pitäisi mua tärkeänä ja rakastaisi mua. Ja ihana unelma, mikä mulla edelleen on, että olisi täydellistä jos joku toinen välittäisi lapsistani yhtä paljon kuin minä. Saanko ikinä kokea sitä että joku toinen odottaa kanssani vauvaa, joku toinen työntää kanssani vaunuja. Mulla oli edelleen uuden vauvan haave, ikuinen vauvakuumeilija kuin olen. Mutta ajattelin ja olen sitä mieltä edelleenkin, että sen aika on vasta sitten jos joku on mun kanssa mukana jutussa yhtä paljon kuin mäkin. Enää en tee kaikkea yksin.

Musta saatetaan ajatella että ’no onhan tolla nyt miehiä vaikka miten jonossa’. Olen tarkka ulkoisista asioista, pidän huolta kauneudesta ja mulla on ihan upea tyyli, vaikka itse sanonkin. (Pienessä itsevarmuudessa ei ole mitään hävettävää.) En mä ainakaan keskivertoa rumempi ole, ja olen avoin luonne ja oletan, että mua on helppo lähestyä, kun olen sosiaalinen ja pirtsakan oloinen. Mutta todellisuudessa ei mulla ikinä ole ollut miehiä tyrkyllä POIKAYSTÄVIKSI. Mietin mikä vika mussa on, minkä takia miehet ei halua musta koskaan hauskanpitoa enempää? Ehkä itsekin loppujen lopuksi hyväksyin sen, enkä odottanut mitään enempiä. Ehkä mun kuuluu olla vain sellainen hauskanpitotuttavuus miehille. Tai sitten olen jotenkin ärsyttävä tai hankala, ja ne saa musta jo heti tarpeekseen. Pointti on se, ettei kukaan mies ole ollut koskaan tosissaan mun kanssa. Kaipasin siihen jo muutosta. Ehkä tässäkin asiassa vaikutti kun kolmekymppiä lähestyi, että kasvan ja haluan jo eri asioita kuin aikaisemmin. Mutta ajattelin, että nyt voisi olla mun aika ja saada jotain enemmän. En tiedä osaanko mä, kun en ole ikinä sellasta kokenut, mut mä ainakin yrittäisin. Jos vaan löytäisin sopiva uhrin. Ehkä miehistä voi välillä puhua uhrina. Vaikka mä en itse vitsillä niitä otakaan. Osaan  kyllä sanoa suoraan olenko tosissani, ja voiko jutusta tulla mielestäni yhtään mitään. Että mä en pelleile miehillä, vaan teen asian selväksi mihin musta hänen kanssaan olisi.

Sain yhteistyöhön blogini kanssa tämän blogin kirjoittajan: http://anninjorinat.blogspot.fi/
Kiitos kuvituksesta Anni! 

BUSSILLA NUKKEKOTIIN – yksi tosielämän rakkaustarina

Alkutarinasta huolimatta tämä ei ole lasten satu eikä kerro poneista -ainakaan kovin paljoa. Tämä on yksi tositapahtumiin perustuva rakkaustarina muiden joukossa.

Kerron ensin omasta taustastani ja rakkaushistoriastani ennen kun pääsen tähän tiettyyn tarinaan.

Olen reilu kolmekymppinen nainen, ja ollut ikisinkkuna. Vaikka lapsia on, niin en ollut kokenut yhtään oikeaa suhdetta ja aitoja rakkaustunteita. Olin siis tässä asiassa vähän niinkuin neitsyt. Ehkä jotain lievempiä ihastuksia ja tapailuja muttei mitään vakavaa. Ja miten se on mahdollista?! Kun on jo kuitenkin tämän ikäinen. Kuvittelin että mulla on joku tunnevamma. Etten osaa tai pysty edes tuntea mitään sellaista. Tunnen kyllä voimakkaasti lapsia kohtaan, ja kauniita asioita, suloisia eläimiä, sekä ystäviä kohtaan, mutta miehet oli mulle mysteeri. (Kenelle ei olisi?)

Mua alkoi kiinnostaa pojat vasta yläasteen jälkeen, muttei ikinä ollut mitään kummempaa, eikä mulla ollut suurempia tuntemuksiakaan keneenkään. Saatoin ajatella joitain söpöinä ja siihen se mulla lähinnä jäikin. Yläasteella vielä pukeuduin Spice Girls-paitoihin ja vastaavaan, mutta sen jälkeen aloin kehittää omaa tyyliäni. Ensin ehkä muistutin lähinnä Baby Spicea yltäpäältä vaaleanpunaisessa ja saparoissani. Käytin tosi lyhyitä hameita ja pieniä toppeja. Tyylini on muuttunut tosi paljon näistä ajoista. En sitten tiedä onko mun ulkoisella tyylillä ja olemuksella ollut tekemistä rakkausasioiden puutteen kanssa, varmaan on. Oon vähän havainnoinut siihen suuntaan, että mahdollisimman tavallisilla olisi helpointa löytää aitoa rakkautta, kun taas erikoisempien kanssa vain leikitään. Tämäkin on taas mun näkökulma, joku muu voi olla huomannut asian olevan ihan eri tavalla.

Olin kuullut jostain että jokaisella ihmisellä on elämässään kolme rakkautta; ensirakkaus, hullu rakkaus ja tosi rakkaus.

Mulla oli joku ihmeellinen fiksaatio erääseen suositun suomalaisen bändin laulajaan vuosia. Haaveilin hänestä yli puolet elämästäni, roikuin ajatuksissani hänessä, vaikkemme tosi elämässä tunteneet. Kuuntelin sen biisejä ja kävin keikoilla sen minkä pystyin. Kirjoitin joskus kirjeitä, annoin lahjoja. Välillä varmaan jopa ajattelin olevani hänen kanssaan kaukosuhteessa. Joten mun käsitys rakkaudesta voi olla hieman erikoinen ja vääristynyt. En itse nähnyt että tässä rakkausjutussa olisi ollut mitään väärää tai outoa. Hän vain oli mun elämäni mies ja mun kohtalo ja aivan satavarmasti mulle tarkoitettu, se oikea. Niin kuvittelin. No tämän noin kuudentoista vuoden aikana vihdoin tajusin eläneeni mielikuvassa, illuusiossa, minkä olen itse hänestä luonut. Tajusinko tämän sen takia, että aikuistuin ja järkiinnyin, ja aika tuli täyteen, vai siksi, että tapasin vihdoin tosielämässä miehen, joka jotenkin teki muhun vaikutuksen. Sitä en tiedä -veikkaan että jälkimmäisellä oli ainakin jotain osuutta asiaan. Luulen, että tämä laulaja oli mulle se ’hullu rakkaus’, tämän epätodellisuuden takia. Mies, ketä blogini käsittelee, on siis ensirakkaus (vaikka tulikin hullun rakkauden jälkeen) tai tosi rakkaus, jos laulaja olisi ollut yhdistetysti sekä ensi- että hullu rakkaus samalla kertaa.

Mä olen ollut aina jollain tapaa päiväkirjatyyppiä, vaikken ole varsinaista päiväkirjaa pitänyt sitten teinivuosien. Mulla on kuitenkin vihkoja minne olen kirjoittanut mietteitäni silloin kun asiat vaivaa päätäni. Mulle on tärkeää saada purettua mietteeni sanoiksi, mutta olen huomannut ettei mulle riitä yleensä sanat ilman kohdetta. Sama kuin puhuisi yksin. Kyllä mä haluan puhua mielummin ystäville, tai muille ihmisille. Eli asioiden käsittelyssä mulle ei ole aina riittänyt että vain kirjoitan kirjeen, vaan pitää saada myös annettua se kirje jollekin. Se on mun omaa terapiaa, että saan sanani perille ja ääneni kuuluviin. Tämän bloginkin on tarkoitus olla yksi iso merkittävä asia suhteeni käsittelyssä, aivojeni rakkausosaston opetustehtävissä. Tämän voi ottaa viihteenä, fiktiivisenä rakkaustarinana, koska en usko että tästä kannattaa juurikaan oppiakaan ottaa. Ehkä vain sillä tapaa, jos ajattelee ’älä tee näin’ -mallia.

Muhun on otettu välillä yhteyttä, että jostain aiheesta mun elämästä kirjoitettais lehtijuttua, mutta musta se olis väärä tapa. Paremmin saan sanani perille oikealla tavalla näin kun kirjoitan itse. Mun omin sanoin. Olen aiemminkin kirjoittanut blogia, mutta en ole enää aikoihin ollut aktiivinen siellä. Luulen, että useat ihmiset kyllä muistaa mut edelleen, aina välillä se tulee internetin ihmeellisessä maailmassa esille, kun olen ollut somessa useampaan kertaan jotenkin haloon kohteena, en sitten tiedä miksi. Mutta jotkut ihmiset pitää mua erikoisena ajatuksineni, tapoineni, ja kun olen ollut suhteellisen avoinkin puhumaan asioistani vaikka tiedostan sen ettei ne aina ole kovin normaaleita. Joten haluan nyt ihan syystä tällä kertaa pysyä anonyymina. Haluan kertoa ja käsitellä asiat omalla tavallani, ilman että ulkopuoliset pääsevät vaikuttamaan mun ajatusmaailmaan.