Pinnallisen ihmisen ulkonäköasiaa
Se mikä näyttää hyvältä on vain ja ainoastaan makuasia.
Olen ennenkin ehkä maininnut, että mun ystäväni ja kaverini ovat varmaan kaikki erilaisia mun kanssa, ja erilaisia keskenäänkin. Mulla ei ole munlaisia tuttavia juuri lainkaan. Samankaltainen on ainoastaan eksäni Lauri. Joten meidän kaikkien silmissä varmaan eri asiat näyttävät erilaisilta. (Uskon silti, että Vampyyripäiväkirjojen Damon näyttää kaikkien mielestä hyvältä. Mutta Zac Efron sitten taitaa olla vain meidän ’pinnallisempien’ makuun.) Käytän nyt tässä paljon sanaa pinnallinen, koska siksi mua on sanottu. Haukuttu. Vaikka ymmärrän ja hyväksyn hyvin paljon ja kaikenlaista erilaisuutta. Nimenomaan juuri erilaisuutta.
Eilinen toi mieleeni ajatuksia mitä halusin päästä kirjoittamaan. Ihan tässä itselleni, kun vain pähkäilin asioita. Sitä omaa terapiaa.
Eilen mun kaveri, vaikka nyt Helinä, kävi meillä. Mun siskoni tuli myös jossain vaiheessa. En ollut varma oliko siskoni ja Helinä vielä tavanneet, joten esittelin heidät. Hetken päästä Helinä kysyi, että onko se iso- vai pikkusisko. Kyllä se sen hetken mua kirpaisi! Ei Helinä tietenkään tiennyt siskoni ikää, ja hän on ikäisekseen nuoren näköinen (mutta niin olen mäkin!). Ja ehkä Helinä ei tiennyt edes mun ikää, koska sanon aina olevani 16. Mutta siskoni on kuitenkin mua viisi vuotta vanhempi. Tuntui omalla tavallaan pahalta ajatella, että se menisi mun pikkusiskosta. Siskoni tuli ilman meikkiä, ja hyvin luonnollisena. Kuten hän usein on. Ja, noh… mä en ole. Ehkä monet näkevät luonnollisuuden nuorekkuutena tms.
Mutta olen nyt jo ok sen kanssa, tietenkin. Syytän tietty geenejä (mikä on surkea tekosyy, koska samat geenit). Ja saan lisää buustia siihen, että tarvitsen kipeästi täyteainehoitoja ym.
Mutta sitten vielä näihin mun ikuisuusitsetunto-ongelmiin. Joillekin mitättömiä pikkuasioita, eikä munkaan pitäisi miettiä liikoja. Mutta välillä mietin. Vaikka mulle loppujen lopuksi ihan sama. Mulla on niin paljon muita asioita mitkä vaivaa päätä, niin ihan sama vaikka olisin paljon rupsahtaneempi kun isosiskoni. Mutta, ettei mun kaikki itsetunto-ongelmat ja kauhea kritiikki itseäni kohtaan ole selvästikään ihan turhasta. Ja vaikkei asialla ole sinällään väliä, niin voi se silti jäädä vaivaamaan.
Elikkäs, ainahan kaikki kehuu siskoani somessa joka kuvaan ”kaunis” jne. Kaikkihan on kyllä myös hyvin pitkälti maku- ja tyyliasioita. Mutta miten tahansa siskoni on, laittautunut tai ei, niin sitä aina kehutaan. Itsellänihän esimerkiksi ne facebook-profiilikuvat, missä mielestäni olen tylsempi versio itsestäni, on saanut enemmän tykkäyksiä, kuin omasta mielestäni esimerkiksi meikin tai poseerauksen suhteen esteettisesti kauniimmat kuvat.
Mutta mulla mun reagointi ja myös mitä haluan, niin onhan sekin mun itsevaikeutettu asia. Jos joku kehuu mua vaikka ilman meikkiä, niin mulla tulee heti ei-efekti. En osaa ottaa hyvää palautetta vastaan, sillä hetkellä kun en itse ole tyytyväinen. ”Eiku mähän oon just nyt ihan hirveenä, hyiii!!!! En oo kyl yhtää mitää!! En oo laittanu hiuksii, enkä tehny naamalle mitään, älä ees kato mua päin nyt! Et voi tarkottaa tota mitä sanoit.” Kuten, kun äskettäin olin lenkillä, niin yksi mies kiinnostui musta. Piti mua kauniina noin kun ekaa kertaa näki laittautumattomana yöletissä lenkkivaatteissa (en pidä urheiluvaatteitta, mutta kaupunkitakkia kulahtaneempi takki ja villaleggarit muunmuassa). Eihän mulle tietenkään se kelpaa, että saan siinä tilassa kehuja. Koen siis, että hän on mulle väärä ihminen.
Lauri kehui ja kehuu mua aina sitä enemmän mitä enemmän olen laittautunut. Ja se onkin enemmän sitä mitä haluan. Koen itse olevani tyytyväisempi itseeni kunnolla laitettuna. Niin ahdistuisin, jos ’väärää mua’ kehuttais. Ja sit tuntuu hyvältä, jos ’oikeeta mua’ kehutaan. Tulee olo, että pääsin tavoitteeseeni. Ehkä senkin takia Laurista pidänkin, koska siltä saan ton oikean huomion. Mitä en taviksilta saa samalla tavalla. (Kyllä, taas se tavis-sana. Ei pitäisi kategorioida, mutta tämä nyt kuvaa sitä parhaiten.) Niiden huomion koen törkeänä ja häiritsevänä. Muut ihmiset, kuin Lauri, kehuu mua väärin. Ne ei kehu mua silloin kun olen omasta mielestäni laittautunut hyvin. Vaan eniten juuri silloin ’luonnollisimmillani’. Kuten esimerkiksi kun olin viikon ilman hiustenpidennyksiä, niin sanottiin että wau, noi on just tosi hyvät, ja pysy nyt noin. Olihan nekin kauniit hiukset, mutta jonkun muun kuin mun päässä. Tunnen olevani enemmän oma itseni pitkillä hiuksilla.
Laurin kohdalla taas; kun olen laittautunut, niin se tykkää selkeästi, aidosti ja oikeasti. Eikä mielistele. Vaan nauttii. Häneltä sain oikeanlaisen ulkoisen hyväksynnän. Ja tässä taas pääsee siihen miksi toisen toi tyyli on niin tärkeä asia. Muut ei tykkäisi musta tarpeeksi ’omana itsenäni’ ja vois tykätä liikaa ’pliisusta musta’, mitä en halua olla, ja mitä en tunne olevani, ja se loisi mulle vaikean olon ja lisäisi mun epävarmuutta itsestäni. Tietty haluan, että myös ilman meikkiä kelpaan. Mutta jumaloinnin haluisin silloin, kun olen omasta mielestäni tehnyt itseni paremmaksi. Luulen, että rokkarit, gootit jne näkee mut kauniimpana laitettuna, kuin ilman meikkiä, krääsää ja asuhärpäkkeitä. Ja siksi sellainen mies olisi mulle oikeampi, kuin nämä ’tavikset’ mille kelpaisin paremmin lenkkilookissa kuin siinä missä tunnen itse oloni parhaimmaksi.
Ihmiset vain näkee eri tavalla. Monesta luonnollisuus on kauneinta ja näkee itsensä kanssa samantyyliset kauniina (miksi muuten itsekään olisi päätynyt siihen tyyliin) ja kehuu sitä minkä itse tietenkin näkee miellyttävän silmiään. Jokaisella on oma tapa nähdä ja on tyhmää verrata ja miettiä mitä joku muu ajattelee. Mutta monesti silti vertaillaan.
Ja ei ole multa pois muiden nuorekkuudet ja kehumiset, hyvähän se vain on. Etten tätä sillä tavalla kirjoita kateellisuutta puhkuen. Pelkästään asioita pähkäillen.
Ps. En ole kaveripiirini pinnallisin ihminen.
Jotain kauniita (mielipidekysymys), ihania tai rohkaisevia kuvia, olkaa hyvä!
Joku ei tykkäisi tuosta Pamelasta varmaan, koska hän on ’liian laitettu’, ja luonnollisempana ja tavisryysyissä kelpaisi paremmin. Huoh.
