Rintojen pienennysleikkaus, osa 1: Ajatuksia ennen leikkausta

Rintojen pienennysleikkaus eli reduktioplastia.

Mä olin aina ollut joukosta se isorintainen. Siitä lähtien kun rinnat ylipäänsä alkoi kasvaa, niin ne kasvoi vaan.

Enkä ikinä muista ajatelleeni sitä kivana asiana, tai ylpeyden aiheena. Suurista rinnoista oli vain vaivaa, fyysistä, mutta etenkin henkistä vaivaa.

Ihmisillä on eri mallisia kroppia, mikä on tietysti hyvä juttu. Ja ihmiset myös haluaa eri asioita, sekin on sallittua. Kyllähän edelleen moni lähtee hakemaan isompia ja isompia ja vielä isompia rintoja. Heillä on siihen omat syynsä, kuten mullakin omat syyni siihen, että halusin pienemmät. Halusin ’normaalin’ kokoiset rinnat.

Painotan tässä vielä, että puhun vain omasta kokemuksestani ja millä tavalla itse koen itselläni nämä asiat, ja jotkuthan voivat olla tyytyväisiä ja ilman mitään vaivoja suuremmissakin rinnoissa. Ja samoin tietysti pienirintaiset voivat kokea jotain haittaa heidän rintojen koostaan. Rintoja on yhtä paljon erilaisia kun meitä ihmisiäkin, joten myös mielipiteitä rinnoista on aivan yhtä monta.

Nyt kun katson vanhoja kuviani, niin ajattelen et wau, tuolloin oli vielä sopivat ja hyvät rinnat. Mutta muistan, että silloinkin ne sai liikaa huomioita ja pidettiin isoina. Ei mun nimelläkään aina ollut väliä, se riitti, jos sanoi: ”Ai se yks blondi, kenellä on isot tissit”.

Kyllä mä jossain vaiheessa teininä jo ensimmäisen kerran mietin että olisipa mulla erilaiset, pienemmät rinnat. Parikymppisenä kun sain lapseni, niin niiden jälkeen ja välissä koko ajan vahvistui ajatus, että joskus vielä leikkautan nämä pienemmiksi, kunhan rikastun.

Ennen kolmannen lapsen syntymää, ja raskautta, olin jo päättänyt, että kunhan tämä kolmas ja viimeinen on imetetty niin hankin sen leikkauksen. Siinä vaiheessa oli jo tietoisuutta tullut lisää, ettei mun ole pakko olla rikas, vaan voin yrittää päästä toimenpiteeseen julkisella.

Tässä kului kuitenkin vielä monia vuosia, kunnes toimin asian eteen.

Kun oli jo täysin varma ja reilusti toistakymmentä vuotta harkittu päätös, niin junnailin vielä vuoden, koska poikaystäväni niiiiiiiin rakasti jätti-isoja rintojani ja monesti puhui kuinka rinnat on isoin ja merkittävin asia mussa, ja uhkasi erota jos leikkautan ne ja kuinka maailman tärkein asia on juurikin näin isot rinnat. Että ei hän mun jälkeen enää koskaan tulisi huolimaan pienempirintaisempaa tyttöystävää, kun nyt tietää mitä on saatavilla.

Olin koko elämäni kuullut ei-soveliasta kommentointia rinnoistani, enkä halunnut että itse jään varjoon rintojeni taakse. Halusin olla minä enkä vain rinnat, halusin olla paljon enemmän kuin vain pelkät isot rinnat. Isot rinnat ahdisti mua fyysisesti ja oli tiellä kaikessa ja kaikkea tehdessä, ja koin olevani tahtomattani tyrkky, kun ne tursusi joka vaatteesta. Omasta mielestäni se tursuaminen oli jo rumaa ja ällöä ja aivan liikaa. Miesten mielestä tietenkin tursusi ihanasti. Mutta vielä enemmän ne ahdisti tosiaan henkisesti.

En halunnut erotakaan, joten kiduin rinnoissani. Mutta valitin niistä säännöllisesti, joten lopulta poikaystäväkin antoi hyväksynnän pienennykseen.

Kuinka asia sitten eteni?

Otin yhteyttä terveyskeskukseen, kävin kertomassa asiani, toiveeni, vaivani, ja mitattiin. Ja laitettiin lähete eteenpäin. Vajaan puolen vuoden päästä tuli kutsu kirurgin tapaamiseen. Siellä käytiin läpi samat asiat kuin terveyskeskuksessa, ja olin kirjoittanut ylös kaikki vaivani, ja annoin sen lapunkin kirurgille. Päätös oli, että pääsin jonoon. Rintani leikattaisiin noin puolen vuoden päästä.

Parin kuukauden päästä kävin mammografiassa ja ultrassa. Rinnat tietenkin täytyi tarkastaa ennen leikkausta. Ja vähän ennen leikkausta kävin verikokeissa.

Leikkaus olisi päiväkirurginen, mutta olisin yhden yön sairaalassa komplikaatioiden ja verenvuodon tarkkailun varalle. Leikkaus tehdään nukutuksessa.

Mun prosessi terveyskeskukseen ajanvarauksesta leikkaukseen kesti reilun vuoden, ja pääsin edullisesti poliklinikkamaksuilla julkisella. Toki tähän pääsee nopeamminkin ainakin yksityisellä puolella, mutta siellä on paljon kalliimpaa. Ja julkisella aika voi olla nopeampaa, tai hitaampaa, riippuen kaupungin jonoista myös.

Vaivoistani vielä sen verran, että kaikki huomioitiin. Ja myös se, että vaikkei ehkä vielä maailman suurimmat niska- ja selkävaivat ole, niin helposti ne vuosien kuluttua olisi vaikeammat. Se on hyvää ennakointia, myös työelämän kannalta. Koin myös olevani todella epäsopusuhtainen, kun niin valtava yläkroppa on tämän pituisessa (lyhyisessä) vartalossa ja selkeästi pienemmän alavartalon kannattelemana.

Netistä löytyy tietoa, miten voi itse laskea pääsisikö julkisella leikkaukseen. Siellä pisteytetään kivut ja mitat painoindeksin mukaan. Julkisella painoindeksin on oltava alle 30, jotta pääsee leikkaukseen.

Kun tiesin odottaa lähestyvää leikkaustani, otin entistä enemmän selvää leikkauksesta, toipumisesta, kaikesta. Luin erittäin paljon muiden kokemuksia.

Toki itsellä oli paljon epäilyjäkin, mutta ajattelin, että täytyy luottaa kirurgiin. Kyllä se tietää mitä tekee ja osaa hommansa.

Yksi suuri merkittävä asia mulle oli leikkaustekniikka. Tiesin, että mut leikkaava kirurgi tekee tikkarimenetelmällä, mikä tarkoittaa sitä, että leikataan nännin ympäri, ja viilto nännistä rinnan alas. Yleisemmin käytetään ankkuritekniikkaa, missä leikataan nännin ympäri, viilto nännistä rinnan alas, sekä rinnan alaosa kaarevasti rinnan mukaan. Alaviillon pituus vaihtelee paljon, joillakin vedetään pidemmälle kainaloon asti. On olemassa myös J-tekniikka, mikä on melkein kuin tikkari, mutta viilto kaartaa kainalon puolelle sivulle rinnan alla.

Imetys on epävarmaa leikkauksen jälkeen, mutta saattaa onnistuakin. Jos meinaa vielä tehdä lapsia, ja pitää imetystä tärkeänä, niin tulee tämä mahdollisuus huomioida ja sitä miettiä. Tosin eihän kaikilla silti imetys onnistu, vaikkei olisi rintoja leikattukaan. Mulla nänni ja nännipiha leikattiin kielekesiirtona, miten käsittääkseni se yleensä tehdään. Mutta itselläni ei lisääntyminen ja imetys ole enää suunnitteilla, niin imetyksen onnistumisesta ei tarvinnut miettiä.

Itse olin lukenut, tutkinut, ja nähnyt kuvia, ja ajatellut, ettei tikkarilla tehtäisi yleensä isompia poistoja. Koen kyllä, että sain ihan isot poistot silläkin tavalla. Mutta ulkonäkö ei mua miellyttänyt siinä tekniikassa. Stressasin ja mietin hyvin paljon tuota, että millaiseksi mun rinnat jäisi tuolla tekniikalla.

Itse mieltäisin sen J-tekniikan parhaaksi, ja tikkarin huonoimmaksi. Mutta kirurgi puhui mulle vain, että tekee tikkarilla ja jää rypyt ja oikenee sitten, jos oikenee. Muttei maininnut mitään muista leikkausvaihtoehdoista. Aina voi kuitenkin pyytää korjausleikkausta.

Mut siis leikattiin tikkarilla.