Sinkkuilu on pepusta
Kun sinkkuelämää on vietellyt jo tarpeeksi kauan, niin ei se aina enää vain maistu. Tarpeeksi kauan on myös häilyvä käsite. Jollain se voi olla vuosi, omalla kohdallani voisin puhua sen olevan lähes koko tähän astinen elämä. Elämäntapoja, ja sinkkujakin, on yhtä monta erilaista kuin meitäkin on, joten kirjoittamani ei tietenkään ole mitenkään kiveen kirjoitettua.
Itse olin todella kauan omasta tahdostani sinkku. Ja hetkittäin nautin sinkkuilusta. En tosin tiedä oliko se aina vain sitä halua, vai tottumista. Enhän mä osannut muuta kuin olla sinkku. Epäsinkkuus kuulosti vieraalta -enhän mä olisi sellaista edes osannut. Ja aina meinas tulla se ahdistus.
Kuitenkin luulen, että harva toivoisi olevansa aina sinkku. Siis niinkuin ihan aina ja ikuisesti elämänsä alusta elämänsä loppuun asti niin ettei jaa elämäänsä kenenkään kanssa missään välissä hetkeäkään parisuhdemielessä. Ihminen kun jo biologisesti kaipaa lähelleen kumppania. Joissain tapauksissa kyllä saattaa päätyä päätökseen viettää loppuelämä yksin, syystä tai toisesta. Joku on vain rikottu niin pahasti eikä halua kokea sen kivun mahdollisuutta uudelleen. Mä vähän luulen, että mulla saattaa olla sellainen homma menossa.
Ja se deittailu. Loppupeleissä se ei ole mukava homma. Se on aika pepusta. Ei sitä jaksa aina pitää omaa esittelymonologiaan kerta toisensa jälkeen. Haluaisi skipata tämän vaiheen. Olisi kivempaa kehittää eri identiteettejä ihan vaihtelun vuoksi, ettei aina tarvitsisi kertoa samaa tarinaa. Mutta kun rehellisenä ihmisenä pitää kuitenkin puhua totta. Tykkäänhän itsekin kuunnella mieluummin totuutta kun valheita, ainakin mahdollista elämänkumppania metsästäessä. Tai silloinkaan vaikka ei edes sitä olisi hakemassa.
Ja se olo deiteillä. Tottakai pitäisi itsestä se paras kuva luoda. Yleensä mulle ei ole näytetty parasta puoltaan, joten ne treffit ovat sitten jääneet ainoiksi kyseisen henkilön kanssa. Mutta onko se vaan esittämistä ja pakottamista. Tietysti treffeillä voi olla myös rento ja kaverillinen olo, mutta ei se niin aina ole selväpäisillä ensitapaamisilla. Yleensä tulee vain ahdistava olo. (Se ei varmaan tulisi, jos olisi oikeanlainen treffikaveri, mutta mähän en niistä tiedä mitään -tiedän vain vääränlaisista.)
”Mitä sä haet elämältä?” ”Millaista kumppania sä etsit?” ”Mikä on sun unelma?” ”Millaisena haluaisit nähdä elämäsi viiden vuoden päästä?” Naimisiin, lapsia, työpaikka… milloin erosit… miksi… nykyinen suhde eksääsi… entä ne lapset… miten sulla voi olla lapsia, jos ette edes olleet yhdessä? (hei, nykymaailma!)… kauan olet ollut sinkkuna..? Perusasioita. Niitä, mitä ei jatkuvasti jaksaisi käydä läpi tuntemattoman kanssa. Aina eri tuntemattoman miehen kanssa. Paitsi, että nämä käydään yleensä läpi jo ennen ensitapaamista. Nämä on niitä puuduttavia ekoja viestejä.
Mitä sä musta haluaisit? Parisuhteen (jotkut olettaa tietävän jo ekoilla treffeillä, että nimenomaan hänen kanssaan parisuhde olisi paras ratkaisu), vai se toinen ääripää, että jos vaan pannaan? ”Mä kun en hae mitään vakavaa, mut olis kiva vaan leikkiä sun kaa.” Luulisi, että tuohon väliin mahtuisi montaa muuta suhdetyyppiä, mutta kun mä en niihin ainakaan törmää. Pitäisi heti tietää mihin hänen kanssaan alkaa. Pitäisi heti alkaa vakavaan suhteeseen. Tai vain panna. Pannaan kerran tai useemmin. Sillon kun sillä on tylsää tai ei ole muuta seuraa saatavilla. Kylläpä tuleekin haluttu olo.
Eikö voisi hiljakseltaan katsella mihin juttu menee jos menee?
Ai niin, mulla ne ei mene mihinkään, koska mun tapaukset ovat olleet sellaisia, että olen heti tiennyt ensitapaamisen jälkeen, ettei mitään tule tapahtumaan. Ei hänen kanssaan.
Pahin sinkkuilussa on ehkä kuitenkin se pettymys kerta toisensa jälkeen. Mikä paljastuu vasta siellä tapaamisella. Olet ehkä ollut jo vähän ihastunut (no mä en ihastu noin helpolla, mutta jotkut saattaa), tai edes vähän kiinnostunut. Palat halua ottaa selville mitä tämä ihanuus, kenen kanssa olet kirjoitellut tai soitellut, on miehiään. Mutta livenä mikään ei olekaan niinkuin kuvittelit, tömähdät niiltä vaaleanpunaisilta hattaraisilta pilvilinnoilta takaisin maahan heti ensiminuuteilla. Ja se morkkis, että mitä mä oikein kuvittelin, eihän sellaista nyt edes voisi olla olemassa. Että olinpa tyhmä kun menin lankaan. Taas kerran.
Mä olen elämäni aikana treffaillut PALJON. Voisin melkein korottaa itseni treffailun ammattilaiseksi. (Siis sen luuseritreffailun. Niitä ’laadukkaita’ treffejä ei juuri ole ollut.) Voisin kokemuksistani koota kirjan, tai tehdä hauskan tv-sarjan. Siis huonoista treffeistä. Joten mulla on ollut vain hyvin paljon ensitreffejä. Toisista treffeistä ja muista jatkotreffeistä tiedän vähemmän kuin kymmenenvuotiaat.
Ehkä on ymmärrettävää, että joskus tähänkin kyllästyy. Haluaisin tietää, mikä on se normaali suhteellinen summa minkä verran täytyy tavata vääriä miehiä, jotta vihdoin tapaisi jonkun hyvän. Jos on tavannut vaikka 100 miestä, ja niistä vähintään se 95 on ollut jonkin sortin katastrofeja, niin onko tämä se oikea suhde, vai että tasapainoksi mulle on tulossa kohta deittiputki, missä tapaan vain läjäpäin hyviä ja sopivia miehiä?
©Anni (http://anninjorinat.blogspot.fi/)