Sinkkumeininkiä

Olen ollut sinkkuna nyt reilu kaksi kuukautta. Suhteeni aikana mulla oli tottakai siinä mielessä nollalinja miehiin, mutta se nollalinja ylettyi myös ihan tavallisiin osa-alueisiinkin. Olin poistanut kaikki miehet somestani, koska kumppanillani oli tapana epäillä ja syytellä jokaisesta. Ja elämästäni, mutta oikeastaan elämässäni ei ole edes kummemmin ollut miehiä kuin perheessäni. Ystäväpiirini on aina ollut vain tyttöjä. Mutta poistin kaikki miehet, ja kaduilla halusin olla näkymättömänä, ettei vain kukaan mies tulisi juttelemaan mulle, ja yritin jossain suurimmassa mustasukkaisuusvaiheessa olla tervehtimättä ja kiittämättä mieskassojakin.

2 kuukauden aikana Facebookissa olen saanut ehkä noin 2000 kaveripyyntöjä miehiltä ja noin 150 mieheltä yksityisviestejä. Mikä on outoa, koska silloin kun mulla oli se nollalinja, niin niitä tuli hyvin harvoin. Kaikkia kaveripyyntöjä en tietenkään hyväksynyt, nyttenkin siellä roikkuu niitä noin 800, mutta luulen, että heti kun aloin joitain hyväksyä, niin ehkä fb suositteli mua kaikille randomeille ja siksi niitä tuli nopeasti paljon.

Kuitenkaan sinkkuudestani huolimatta en etsi seuraa. Monet tuntuu luulevan, että kun otan kaveriksi, se tarkoittaisi, että etsin miesystävää, tai sellaista leikkikaveria. Ei ei ei.

Ja monet kun viestittää monologia mulle päiviä tai viikkoja, ja on sitten että mikset vastaa? Vastaa. Vastaaaa!

Tuo tapakaan ei kyllä saa ainakaan mua vastaamaan.

Ja mitä on ne facetime-puhelut, en ollut niistä edes tietoinen aiemmin. Nyt tuntemattomat miehet yrittää soittaakin. Tietenkin jokaisen päätös keitä hyväksyy ylipäätään kaverilistoille, ja edes hyväksyykö, mutta myös vastaaminen ja vastaamatta jättäminen on oma päätös, sekä sitten poisto ja esto. Sitä poistoa ja estoa olen käyttänyt nyt myös yhtä herkästi, kuin hyväksy kaveripyyntö-näppäintä. Heti kun alkaa tuntua jotenkin häiritsevältä.

Anteeksi kun en jaksa vastata, ja ei silleen edes kiinnosta vastata heille. Vaikka olen sinkku, niin en kaipaa miesseuraa. Kiitos kuitenkin mielenkiinnosta. Mutta just nyt on näin. Siitä on reilu 2kk kun erosin, ihan kiva nähdä, että muut ehkä huolisivat (pelkästään somekuvien perusteella), mutta musta ei olisi edes reilua vielä niille miehille tässä eron vaiheessa tutustua keneenkään siinä mielessä, mitä ehkä suurin osa heistä ajattelee. Ja en jaksa huvikseenkaan tutustua uusiin miehiin, elämässäni on nyt sellanen vaihe, ettei tähän mahdu ihmisistä stressaavaa tilannetta. Mä en tykkää deittailusta, ja että taas pitäis alusta asti alkaa uudestaan tutustumaan, ja paljastaa kaikki omat outoudet. Ei nyt, eikä ehkä ikinä.

Jos joku kiinnostaisi mua tosi kovasti, niin voisin ehkä yrittää tutustua, mutta musta uusia kohtaan ei ole oikein laittaa niitä mukaan tähän mun elämään kun yrittää päästä erosta vielä yli ja jos on vielä joskus jotenkin yhteydessä eksäänsä. Ei olisi reilua heille miehille. Ehkä voin deittailla JOS tuntuu siltä, sitten kun en ole puoleen vuoteen ollut missään kontaktissa, laittanut ainuttakaan viestiä mun eksälle.

Ja sitten vielä, en halua miehiltä kuvia heidän sukuelimistään. Samantien poistan ja estän. Enkä halua mitään sukuelintoimintaan viittaavia ehdotuksiakaan. Ja uskon, että tämä sama pätee erittäin suureen osaan naisoletetuista.

Olen hyväksynyt nyt miehiä tällaisiksi netti-ihmisiksi. Jos joitain nyt kiinnostaa nähdä mitä muut somessa tekee. Nähdä heidän kuviaan ja tykkäillä ja kommentoida.

Se, kun hyväksyn kaveripyynnön, tai laitan, ei tarkoita että haluan alkaa deittailemaan.

Ja toinen asia mitä nyt on ilmennyt, on se että varatut lirkuttelee.

Mä olisin suhteessa ollessa halunnut, että jokainen kenelle eksä lirkutteli, niin olisi tullut kertomaan mulle siitä. Koska mulle se ei oo ok. Joillekin on. Joillain on eri säännöt, eri rajat, eri asiat hyväksyttyjä, toisille se on ’normaali’ , mikä toisille ei. Mutta sitä ei voi tietää, jos ei tunne. Mun eksä kyllä tiesi hyvin, että en pidä tuollaisesta ja salli sitä, mutta hän ei aina arvostanut tuota toivettani. Vaikka tottakai multa odotti sitä samaa.

Mullekin tosi moni mies laittaa viestejä (siis NIIIIIIIIN moni) mihin en kyllä melkein ollenkaan vastaa, koska niitä tulee paljon, ja jos en tunne valmiiksi.

Mutta, jos satun huomaamaan, että joku varattu lirkuttelee mulle, niin voin sanoa tämän; menen kyllä kertomaan siitä kumppanille. Koska olisin itse halunnut, että mulle oltaisiin kerrottu.

Olen tosi traumatisoitunut monesta asiasta, ja jotkut asiat saattaa siksi mennä överiksi, kun olen niin tosi tarkka siitä, mitä en enää itse aio omalla kohdalla sietää ja joutua kokemaan.

Mutta jos tuolla kertomisella voi pelastaa (tai ohjata oikeaan suuntaan) yhdenkin suhteen niin se kannattaa. Ainakin mun mielestä. Jokaisella saa olla oma mielipide.

Toivottavasti ’pelastin’ äskettäin yhden suhteen, kun kerroin tyttöystävälle lirkuttelusta. Joskus se voi pelastaakin vielä suhteen, jos ajoissa toimii ja tulee katumapäälle, eikä ehdi niin tulla tavaksi.

Itse en seurustellessa menisi laittamaan tuntemattomalle miehelle ’Ootpa komea sydän sydän läähpuuh’ tai muuta viestiä. Miks niin pitäis sillon kun mulla olisi jo oma rakas kuka riittää?
Toki kauneutta saa ja on hyväkin nähdä ympärillään, mut miksi sitä pitäisi aina mennä sanomaan ääneen varattuna, tuntemattomalle tai aina tutullekaan vastakkaisen sukupuolen edustajalle? On oman kumppanin arvostamista, ettei ympäri nettiä tai kaupunkia kehuskele ja lirkuttele muille. Tulee tunne, että eikö oma riitä? Mä en kai riittänyt eksälle kun se aina lirkutteli tyyliin joka toiselle vastaantulijalle (ei aina, välillä oppi melkein tavoille, mutta hänen luontainen tapa oli sitä lirkuttelua). Mikä mun olisi kyllä pitänyt tietää, tajuta ja ymmärtää, että niin on, ihan koko meidän jutun alun perusteellakin. Mutta enää en siedä sitä, ja voin pahoin jos näen, että muutkaan toimii niin.

Ja ymmärrän luonnollisen kehumisen ja jos on kohtelias, mutta se tarpeeton lirkuttelu. Uskon itse tunnistavani sävyerot näissä asioissa aika hyvin.

Jotkut voi olla riippuvaisia toisen sukupuolen huomiosta, joko narsistisella tavalla, tai pönkittääkseen heikkoa itsetuntoaan.
Mut eihän mullakaan oo enää ollenkaan itsetuntoa, enkä silti lirkuttele yhtään kenellekään.

Jotenki vaan haluaisin puolustaa ja mennä väliin kaikkeen, ettei kukaan joutuisi kokemaan niitä asioita samallatavalla kuin mä.

Mulla on niin paljon haavoja näissä asioissa ja ne tuntuu pahalta kauan. Ja haluun suojella muita.

Ja tiedän tietenkin myös sen, että mun normi ei oo välttämättä sama kun jonkun muun normi. Ja JOS ikinä mihinkään suhteeseen päädyn, niin tarviin vaan kumppanin kenen normi on sama kun mun normi. Mun normi on, että ollaan uskollisia eikä kehuskella, himoita muita, lirkutella muille, mun eksälle tässä asiassa normi oli se, että hän saa kyllä tehdä melkein mitä vaan (uskon että fyysisen pettämisen rajan hänkin ymmärsi lopulta samalla tavalla kuin minä), mutta kunhan mä en tee yhtään mitään.

Eli tarvitsen kumppanin kenelle sama asia on normaalia ja luontevaa kuin mulle. Jos nyt ikinä siis edes tarvitsen ketään. Mä osaan ja pystyn olla yksin ilman rakkautta, ja ilman suhdetta. Ja vaikka toinen menee hetkessä eteenpäin uusiin suhteisiin, ei se tarkoita sitä, että mun pitäisi niin tehdä.

Tämä on vain mun oma päätelmä ja oletus, mutta usein ehkä miehet nopeammin siirtyy eteenpäin. Tarvitsee lohtuleikkiä, tai jotain huomiota naisilta. Ja ehkä he sillä tavalla käsittelee eroa. Tai sit on vaan jo nopeesti käsitellyt, enhän voi sitä tietää. Naiset kai traumatisoituvat herkemmin huonoista kokemuksista, eikä uskalla lähteä enää uudestaan satuttamaan itseään. Koska niin helposti ajatellaan, että jos taas käy huonosti.

Jos ei ole olemassa ihmistä kenellä olisi pääasiassa samoja arvoja kuin mulla, niin olen kyllä täysin fine olemaan yksinkin. En halua katsella enää haukkumista, lirkuttelua, manipulointia, syyttelyä, uhkailua, enkä suuressa määrin juopotteluakaan. Ja luulen, että mulla on siihen oikeus.

Nauttikaahan itsenäisyydestä, sinkkuudesta, ja mistä kukakin haluattekin.

– Nana –